Yksityiskohtaiset perustelut

2 c luku. Vankeudesta

7 §. Ehdonalainen vapauttaminen samalla kertaa täytäntöönpantavista määräaikaisista vankeusrangaistuksista.

Esityksessä ehdotetaan muutettaviksi säännöksiä samalla rangaistuskaudella täytäntöönpantavien määräaikaisten vankeusrangaistusten enimmäisajan laskentatavasta. Ehdotetun 7 §:n 1 momentin mukaan jokaiselle rangaistukselle lasketaan ensin siihen vaikuttavan määräosan perusteella vankilassa suoritettava rangaistusaika, minkä jälkeen nämä rangaistusajat lasketaan yhteen. Vanki päästetään ehdonalaiseen vapauteen, kun hän on suorittanut tämän ajan. Pykälän 2 momentin mukaan vanki on kuitenkin päästettävä ehdonalaiseen vapauteen viimeistään, kun rangaistuksia on suoritettu yhteensä enintään 15 vuotta.

Esityksellä korjataan se nykylainsäädäntöön sisältyvä ongelma, ettei vapauttamisaikaa pystytä kaikissa tapauksissa laskemaan yksiselitteisesti. Esitetty muutos parantaa vankien oikeusturvaa ja yhdenvertaista kohtelua sekä lisää oikeusvarmuutta. Lakivaliokunta kiinnittää kuitenkin huomiota siihen esityksen perusteluistakin ilmenevään seikkaan, että ehdotus merkitsee useita pitkiä vankeusrangaistuksia suorittaville vankilassa suoritettavan rangaistusajan pidentymistä. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa jäljempänä erillisen siirtymäsäännöksen ottamista lakiin.

Esityksen mukaan lainmuutos voi joissain tapauksissa merkitä koko rangaistusta suorittavien rangaistusajan pituuden alentumista nykyisestä. Koko rangaistusta suorittavista säädetään 2 c luvun 11 ja 12 §:ssä. Ottaen huomioon, että kysymys on toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle erittäin vaarallisiksi katsotuista henkilöistä, valiokunta ei pidä perusteltuna, että rangaistuksista vankilassa suoritettava enimmäisaika lyhennettäisiin heidän kohdallaan 20 vuodesta 15 vuoteen. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa, että 2 momenttiin lisätään säännös, jonka mukaan vangin suorittaessa yhtä tai useampaa rangaistusta kokonaan edellä tarkoitettu enimmäisaika on 20 vuotta. Tämä vastaisi aikaa, jonka koko rangaistusta suorittavat nykyisinkin voivat tosiasiassa joutua suorittamaan.

Lisäksi valiokunta on tehnyt 2 momentin viimeiseen virkkeeseen kaksi teknistä korjausta.

Pykälän 3 momenttiin sisältyy poikkeussäännös, jonka nojalla 15 vuoden enimmäisaika voidaan ylittää. Sen mukaan, jos määräaikaista vankeusrangaistusta suorittava vanki tai tutkintavanki syyllistyy 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuun rikokseen, tuomioistuin voi syyttäjän vaatimuksesta määrätä, ettei tuomittavaan rangaistukseen sovelleta 2 momenttia rangaistusten määräosia yhteenlaskettaessa. Asia voidaan ottaa huomioon samalla, kun syyttäjä vaatii rangaistuksen suorittamista kokonaan. Valiokunnan 2 momenttiin ehdottaman lisäyksen vuoksi myös 3 momenttia tulee vastaavasti tarkistaa.

Valiokunta toteaa, että ehdotetulla 2 momentilla ei ole vaikutusta pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelyyn. Helsingin hovioikeus päättää jatkossakin siitä, päästetäänkö koko rangaistusta suorittamaan määrätty tai elinkautiseen vankeuteen tuomittu ehdonalaiseen vapauteen. Asian käsittelystä hovioikeudessa säädetään pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä annetussa laissa (781/2005).

10 §. Ehdonalainen vapauttaminen elinkautisesta vankeudesta.

Hallituksen esityksessä pykälän 1 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että kahtakymmentäyhtä vuotta nuorempana tehdystä rikoksesta elinkautiseen vankeuteen tuomittu vanki voidaan päästää ehdonalaiseen vapauteen aikaisintaan, kun vankilassaoloaikaa on kertynyt yhdeksän vuotta. Voimassa olevassa laissa kyseinen ajankohta on kymmenen vuotta. Esityksellä on pyritty tasoittamaan porrastusta alle 18-vuotiaana rikoksensa tehneiden ja 18—20-vuotiaana rikoksensa tehneiden välillä. Teosta, josta täysi-ikäinen saisi elinkautisen vankeusrangaistuksen, voidaan alle 18-vuotiaana rikoksensa tehnyt tuomita vähintään kahden vuoden ja enintään 12 vuoden määräaikaiseen vankeusrangaistukseen. Alle 18-vuotiaalle ensikertalaiselle vangille aikaisin ehdonalaiseen vapauteen päästämisajankohta on neljän vuoden ja uusijalle kuuden vuoden vankilassaoloajan jälkeen. Valiokunta ei kuitenkaan pidä perusteltuna, että 18—20-vuotiaana elinkautiseen vankeuteen tuomittujen aikaisinta vapauttamisajankohtaa aiennetaan, koska kysymyksessä ovat henkirikoksiin syyllistyneet täysi-ikäiset henkilöt. Valiokunta katsoo, että voimassa olevaa lakia ei näin ollen tule tältä osin muuttaa.

10 a §. Elinkautisvangin vankilassaoloajan laskeminen.

Vankilassaoloajasta säädetään vankeuslain (767/2005) 14 luvun 3 §:n 1 momentissa ja vankeudesta annetun valtioneuvoston asetuksen (509/2006) 16 §:ssä. Esityksessä ehdotetaan mainitun asetuksen säännöksen ottamista 10 a §:n 1 momentiksi.

Vankilassaoloaika tarkoittaa tosiasiallista vapaudenmenetyksen aikaa. Elinkautisen vankeusrangaistuksen vankilassaoloaikaan luetaan elinkautisvangin rangaistusaika sekä se aika, jonka hän on ollut pidätettynä, vangittuna tai muuten vapautensa menettäneenä ennen rangaistuksen suorittamisen aloittamista. Vankilassaoloajan perusteella määräytyy paitsi aikaisin mahdollinen ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ajankohta myös esimerkiksi poistumisluvan eli ns. vankiloman aikaisin mahdollinen ajankohta.

Lakiehdotuksen 2 c luvun 4 §:n 2 momentin mukaan elinkautinen vankeusrangaistus käsittää ne vankeusrangaistukset, jotka pannaan täytäntöön samalla kertaa elinkautisen vankeusrangaistuksen kanssa. Täytäntöönpanossa tämä tarkoittaa sitä, että elinkautisen vankeuden kanssa samaan aikaan täytäntöönpantavat määräaikaiset vankeusrangaistukset "lakkaavat olemasta". Vankilassaoloajan laskemisessa tästä seuraa, että nämä määräaikaiset vankeusrangaistukset eivät vaikuta laskelmaan lainkaan.

Kokonaan toinen asia on todellinen vapauttamisajankohta, joka on Helsingin hovioikeuden ratkaistava asia. Sen määräämisessä otetaan huomioon myös saman rangaistuskauden määräaikaiset vankeusrangaistukset. Siitä, milloin elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomittu voidaan päästää ehdonalaiseen vapauteen, säädetään rikoslain 2 c luvun 10 §:ssä.

Ehdotetulla 10 a §:llä on tarkoitus ratkaista kaksi nykyisissä säännöksissä havaittua ongelmaa. Ensinnäkin elinkautisvankien todellinen rangaistusaika voi muodostua erilaiseksi, vaikka he olisivat syyllistyneet aivan samanlaisiin rikoksiin. Tämä johtuu siitä, että tällä hetkellä elinkautiseen vankeuteen liittyvä tutkintavankeusaika otetaan vankilassaoloajan laskemisessa huomioon, jos samaan ajankohtaan ei osu määräaikaisen vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa. Sen sijaan, jos ajat osuvat päällekkäin, tutkintavankeutta ei oteta huomioon. Se, mihin ajankohtaan määräaikaisen vankeusrangaistuksen täytäntöönpano osuu, on usein vangista ja hänen teoistaan täysin riippumatonta ja sattumanvaraista.

Toinen ongelma on siinä, että laskettavaa vankilassaoloaikaa voi nykyään pidentää yksin se, että vanki hakee muutosta käräjäoikeuden tuomioon. Muutoksenhaku pidentää tutkintavankeuden aikaa, jota ei oteta huomioon vankilassaoloajan laskemisessa, jos se osuu päällekkäin määräaikaisen vankeusrangaistuksen kanssa. Jos vanki valittaa käräjäoikeuden päätöksestä, vangin vankilassaoloajan alkamisajankohta siirtyy myöhemmäksi. Vanki joutuu näin ollen ottamaan riskin, että hän joutuu oman valituksensa seurauksena olemaan vankilassa pidempään kuin silloin, jos hän ei tee valitusta. Valiokunta pitää tätä ongelmallisena oikeusturvan ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten kannalta.

Myös eduskunnan oikeusasiamiehelle asiasta tehdyn kahden kantelun (27.11.2009 dnro 2994/4/07 ja 3036/4707) johdosta hankitut selvitykset osoittivat, että elinkautisvangin vankilassaoloajan määrittelyssä on ollut tulkintaongelmia nykyisen lain voimassaoloaikana.

Edellä todetuista syistä 10 a §:n 2 momentissa ehdotetaan, että vankilassaoloaikaan lasketaan myös sellainen elinkautiseen vankeuteen johtaneen rikoksen vapaudenmenetysaika, jonka aikana on suoritettu määräaikaista vankeusrangaistusta. Esityksen perustelujen mukaan tämä koskee sekä sellaisia määräaikaisia vankeusrangaistuksia, jotka elinkautinen vankeusrangaistus käsittää, että sellaisia, jotka suoritetaan loppuun 1 momentissa tarkoitetun vapaudenmenetysajan aikana. Selvyyden vuoksi valiokunta toteaa, että 2 momentissa tarkoitetaan myös sellaista määräaikaista rangaistusta, josta vanki on päästetty ehdonalaiseen vapauteen, mutta hänen vapaudenmenetyksensä on jatkunut tutkintavankeutena elinkautiseen vankeuteen johtaneen rikoksen vuoksi. Sitä määräaikaisen vankeusrangaistuksen rangaistusaikaa, joka ajoittuu ennen elinkautiseen vankeuteen johtaneen rikoksen vapaudenmenetysajan alkua, ei kuitenkaan lueta vankilassaoloaikaan, mikä ilmenee myös esityksen perusteluista.

Pykälän 3 momentissa säädetään rikoslain 6 luvun 13 §:ssä tarkoitettujen vähennysten huomioon ottamisesta vankilassaoloaikaa laskettaessa. Momentin sanamuodosta voi saada sen virheellisen käsityksen, että määräaikainen vankeusrangaistus ajalta ennen elinkautiseen vankeusrangaistukseen johtanutta tutkintavankeutta luettaisiin vankilassaoloaikaan, vaikka rikoslain 6 luvun 13 §:ssä tarkoitettua vähennystä ei luetakaan. Tulkintaepäselvyyksien välttämiseksi valiokunta ehdottaa momentin sanamuodon korjaamista.

Valiokunta pitää ehdotettua 10 a §:ää edellä todetuin tarkennuksin vankilassaoloajan laskemiseen ja muutoksenhakuun liittyvien oikeudenmukaisuussyiden vuoksi tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta korostaa, että säännöksessä on kysymys vain vankilassaoloajan laskemisesta eikä sen tavoitteena ole lyhentää elinkautisvankien vankilassa suorittamaa aikaa eikä lieventää rangaistuskäytäntöä. Ehdonalaiseen vapauteen päästäminen perustuu aina Helsingin hovioikeuden tekemään kokonaisharkintaan, jossa tulee 2 c luvun 10 §:n 3 momentin mukaisesti ottaa huomioon elinkautisvangin kokonaisrikollisuus, vangin käyttäytyminen ja rangaistusajan suunnitelman noudattaminen. Valiokunta pitää tärkeänä elinkautisvankien keskinäisen oikeudenmukaisuuden toteutumista ja samalla haluaa säilyttää pisimmistä rangaistuksista — elinkautisesta vankeudesta ja kokonaan suoritettavista rangaistuksista — vankilassa suoritettavien aikojen keskinäiset suhteet nykyisenlaisina.

12 §. Uusi käsittely tuomioistuimessa. (Uusi).

Rikoslain 2 c luvun 12 §:ssä säädetään koko rangaistusta suorittamaan määrätyn päästämisestä ehdonalaiseen vapauteen. Vapauttamismenettely on toinen kuin elinkautisvankien kohdalla, sillä kyseessä ovat määräaikaisia vankeusrangaistuksia suorittavat. Näin ollen esimerkiksi poistumisluvalta palaamatta jättämistilanteissa sovelletaan määräaikaisia rangaistuksia koskevia sääntöjä vapauttamisajankohtaa määriteltäessä. Voimassa olevan pykälän 2 momentin mukaan ehdonalaiseen vapauteen päästämistä koskeva asia voidaan käsitellä uudelleen valvotun koevapauden aikana tapahtuneen rikoksen johdosta. Säännös jättää siten hovioikeuden päätöksen ja koevapauden alun väliin ajanjakson, jonka aikana ehdonalaista vapauttamista ei voida peruuttaa, vaikka vanki syyllistyisi rikokseen. Valiokunta katsoo, että säännöstä on tältä osin aiheellista muuttaa vastaamaan ehdotettua 10 §:n 3 momenttia. Sen sijaan säännöstä 8 §:n 4 momentissa ja vankeuslain 3 luvun 7 §:ssa tarkoitetuista asioista ei ole tarpeen lisätä, koska näissä, poistumisluvalta palaamatta jättämistä ja koevapauteen sisältyvän yhteydenpitovelvoitteen rikkomista koskevissa, asioissa Rikosseuraamuslaitos päättää vapauttamisajankohdan siirrosta määräaikaista rangaistusta koskevien säännösten nojalla hallintoasiana.

Kuten 10 §:n 3 momentin tarkoittamassa tilanteessa, tässäkään edellytyksenä ei ole lainvoimaista tuomiota, vaan uudelleenkäsittely voisi perustua myös riittävän todennäköiseen rikosepäilyyn. Perusteluina ja soveltamisohjeina valiokunta viittaa siihen, mitä hallituksen esityksen perusteluissa 10 §:n 3 momentista on todettu (s. 7/II, 8 ja 14). Esityksen perusteluista poiketen valiokunta kuitenkin tähdentää, että mikäli ehdonalainen vapauttaminen peruutetaan 10 §:n 3 momentin tai 12 §:n 2 momentin nojalla sellaisen rikosepäilyn perusteella, johon vanki myöhemmin katsotaan syyttömäksi, tulee aina arvioida, onko vanki oikeutettu vahingonkorvaukseen joltakin osaa vapaudenmenetysaikaansa. Tässä yhteydessä valiokunta lisäksi viittaa korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen KKO:2008:10 (Ään.).

Voimaantulo- ja siirtymäsäännös.

Esityksessä on lähdetty siitä, että ehdotetun lain säännösten soveltaminen määräytyy rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetyn lievemmän lain periaatteen mukaisesti eikä lakiin ole sen vuoksi ehdotettu erillistä siirtymäsäännöstä. Mainitun rikoslain säännöksen mukaan, jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan kuitenkin uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen.

Perustuslakivaliokunta on rikoslain yleisten oppien uudistamisen yhteydessä (PeVL 31/2002 vp, s. 3) katsonut, että rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetyn lievemmän lain periaatteen soveltamisrajoitusta on arvioitava ensisijassa kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (KP-sopimus) 15 artiklan kannalta. Mainittu 15 artikla sisältää perustuslain 8 §:stä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklasta poiketen seuraavan nimenomaisen määräyksen: "Jos rikoksenteon jälkeen lailla säädetään sovellettavaksi lievempi rangaistus, rikoksen tekijän tulee päästä tästä osalliseksi". Sopimusmääräyksen sanamuoto viittaa siinä tarkoitetun lievemmän lain periaatteen olevan ajallisesti rajoittamaton. Periaate voi edellyttää myös lainvoimaisen tuomion lieventämistä.

Lausunnosta PeVL 31/2002 vp ilmenee myös, että arvostetun KP-sopimuksen kommentaarin mukaan sopimusvaltiot ovat velvollisia soveltamaan yleissopimuksen 15 artiklan määräystä sitä ajallisesti rajoittamatta muiden kuin peruuttamattomien rangaistusten osalta siihen saakka, kunnes asiassa on annettu viimeisen oikeusasteen lopullinen tuomio. Myös rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa (HE 66/1988 vp, s. 189/II) katsottiin olevan varmaa, että viimeistään lainvoimainen tuomio rikosasiassa katkaisee rikoksentekijän oikeuden päästä osalliseksi lievemmän lain edusta.

Perustuslakivaliokunta on käsitellyt lievemmän lain periaatetta myös säädettäessä voimassa olevaa sääntelyä yhteenlasketuista vankeusrangaistuksista (PeVL 21/2005 vp, s. 4/II ja 5/I). Lausunnossa todetaan, että KP-sopimuksen 15 artiklan sanamuodon mukaan siinä tarkoitettu lievemmän lain periaate koskee rikoksesta tuomittavaa rangaistusta, mutta ei valiokunnan aiemman arvion mukaan sellaisia, lähinnä menettelyllisiksi luonnehdittavia seikkoja, joita säännellään esimerkiksi rikoksen vanhentumisajoista annettavilla säännöksillä (PeVL 27/2001 vp, s. 2). Perustuslakivaliokunta totesi, että ehdotuksessa on kysymys vapaudenmenetysajan tosiasiallisesta pituudesta, jota on vaikea luonnehtia puhtaasti menettelylliseksi seikaksi. Lausunnon mukaan puuttuvan tulkintakäytännön vuoksi ei toisaalta ole selvää, että hallintoviranomaisten olisi KP-sopimuksen ja uuden lain takia lyhennettävä tuomioistuinten määräämiä vankeusrangaistuksia tai niihin perustuvia vapaudenmenetysaikoja.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto on 17.9.2009 antanut tuomion Scoppola v. Italia (No. 2), jossa se toteaa ihmisoikeussopimuksen 7 artiklan turvaavan myös oikeuden lievemmän rikoslain taannehtivaan soveltamiseen. Mainitussa tuomiossa on kysymys tuomioistuinten velvollisuudesta soveltaa lievempää lakia.

Esitetyn rikoslain 2 c luvun 7 §:n säännös ehdonalaisesta vapauttamisesta samalla kertaa täytäntöön pantavista määräaikaisista vankeusrangaistuksista merkitsee joissakin tapauksissa vankilassa suoritettavan ajan pidentymistä nykyisestä. Tämän vuoksi uutta säännöstä on esityksen perustelujen mukaan tarkoitus soveltaa vasta sellaisissa tapauksissa, joissa kaikki täytäntöön pantavat rangaistukset on tuomittu rikoksista, jotka on tehty tämän lain voimaantulon jälkeen.

Lakivaliokunta katsoo, että lainsäätäjä ei voi säätää lakia, jolla jälkikäteen ankaroitetaan tuomioistuimen määräämää rangaistusta. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa, että esitetyn lain voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 2 momenttiin otetaan erillinen siirtymäsäännös. Valiokunnan ehdottama säännös merkitsee, että siinä tarkoitettujen kaikkien rikosten on täytynyt olla tehtyjä lain voimaantulopäivänä tai sen jälkeen. Muussa tapauksessa sovelletaan tämän lain voimaan tullessa voimassa olevia säännöksiä. Koska voimassa olevaan lakiin sisältyy tulkinnanvaraisuus sen suhteen, miten ehdonalaisen vapauttamisen aikaisin ajankohta määrittyy silloin, kun yhteenlasketut vankeusrangaistukset ylittävät voimassa olevassa laissa säädetyn 20 vuoden enimmäisajan, uuteen 2 momenttiin on tarpeen ottaa myös tätä koskeva säännös.

Lakivaliokunnan ehdotuksesta seuraa, että hallituksen esitykseen sisältyvän voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 2 momentti siirtyy 3 momentiksi.