Kirjelmä E 10/2021 vp koskee toimia, joilla pyritään hallitsemaan järjestämättömien lainojen määrän kasvua EU-alueen pankeissa. Tiedonanto ei sisällä varsinaisia uusia lainsäädäntöehdotuksia, vaan pääpaino on aikaisemmin tehtyjen aloitteiden edistämisessä ja kiirehtimisessä.  

Toimenpiteet jäsentyvät kolmeen kokonaisuuteen: järjestämättömien luottojen jälkimarkkinoiden kehittämiseen, omaisuudenhoitoyhtiöjärjestelyihin ja maksukyvyttömyyssääntelyn uudistamiseen. Valtioneuvosto on kirjelmässään korostanut pankkien vastuun ensisijaisuutta ja tehokkaan, ennakoivan valvonnan keskeistä roolia. 

Kirjelmä E 34/2021 vp koskee euroryhmän toimintasuunnitelmaa pankkiunionin syventämisestä, pankkien kriisinratkaisua koskevien menettelytapojen muutoksia ja talletussuojalainsäädännön kehittämistä. Valtioneuvoston kirjelmän mukaan Suomi pitää yhteistä talletussuojaa perusteltuna rahoitusvakauden näkökulmasta korostaen, että riskien jakamisen tulee perustua vakuutustyyppiseen järjestelyyn, jossa talletussuojamaksut heijastelevat riskien jakautumista ja edellyttäen, ettei suoja nojaudu julkiseen varautumisjärjestelyyn pankkiunionin tasolla. 

Pankkiunioni koostuu yhteiseen sääntökirjaan nojautuvasta yhteisestä valvonnasta, kriisinratkaisumekanismista ja sitä tukevasta kriisinratkaisurahastosta sekä yhteisestä talletussuojasta.  

Näistä elementeistä yhteinen valvonta on ollut käynnissä jo vuosien ajan. Myös yhteinen kriisinratkaisumekanismi on olemassa, ja kriisinratkaisurahaston yhdistämisestä ja varautumismekanismin käyttöönotosta on päätetty: rahasto on alkuvaiheessa ollut jakautunut kansallisiin osiin siten, että kunkin jäsenvaltion pankeilta kerätyt varat ovat olleet käytettävissä vain kyseisen maan pankkien kriisinratkaisussa. Siirtymäaikana rahastoon kerätyt varat yhdistyvät asteittain. Mitä pidemmälle siirtymäaikaa kuluu, sitä pidemmälle menevästi varat ovat yhdistyneet. Rahaston tavoitetasoksi on määritelty suhteellinen osuus (1 %) pankkiunionin pankkien suojattujen talletusten määrästä, tällä hetkellä noin 60 miljardia euroa. Rahaston viimesijaiseksi rahoituslähteeksi on lisäksi pidetty tarpeellisena luoda euroalueen julkistalouksiin (EVMiin) nojaava varautumisjärjestely, joka tulisi voimaan samanaikaisesti kuin edellä mainittu siirtymäaika loppuu. Viimesijaisen rahaston käytön myötä järjestelyn kapasiteetti kaksinkertaistuisi. Yhteisen talletussuojarahaston luomisesta ei vielä ole päätöksiä. 

Laajasti arvioituna viruspandemian poikkeukselliset olosuhteet ovat kuluttaneet sekä luottolaitosten että niiden asiakkaiden taloudellisia puskureita ja siten ohentaneet niiden tappionsietokykyä ja mahdollisuuksia ottaa vastaan ulkoisia shokkeja. Lähemmässä tarkastelussa selviää kuitenkin, että viruspandemia itsessään ja tartuntojen leviämisen hillitsemiseksi tehdyt rajoitustoimet ovat vaikuttaneet talouden toimijoihin valtavin eroin: samanaikaisesti kun shokki on merkinnyt toisille liiketoiminnan pysähtymistä, on se merkinnyt joillekin merkittäviä liiketoimintamahdollisuuksia. Myös alueellisten olosuhteiden erilaisuus on vastaavasti eriyttänyt talouksien edellytyksiä palautumiseen. Poikkeukselliset olosuhteet ovat siten, muiden vaikutusten ohella, polarisoineet talouden toimijoiden taloudellista asemaa.   

Finanssisektorin sääntelyssä on tehty lukuisia lainsäädäntö- ja muita toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on ollut tukea pankkien kykyä luotottaa yrityksiä ja kotitalouksia poikkeustilan aikana ja sen yli muun muassa huojentamalla pääoma- ja likviditeettipuskureiden sääntelyä (TaVL 16/2020 vp — U 17/2020 vp). Lisäksi valvojat ovat lieventäneet makrovakauspuskureita koskevaa sääntelyä. Myös pankkivalvontaviranomainen (EBA) on ollut aloitteellinen pandemian vaikutusten lieventämiseksi. Talousvaliokunta huomauttaa, että tällä hetkellä voimassa olevat poikkeussäännökset (esimerkiksi ulosottolainsäädännön väliaikaiset muutokset sekä luottolaitosten tarjoamat lyhennysvapaat) kaikkinensa voivat hämärtää kuvaa velallisten kyvystä lainojensa hoitamiseen ja siten myös luottolaitosten tilasta.  

Reaalitalouden kielteiset ilmiöt eivät voi olla lopulta heijastumatta myös luotonantajiin. Toisaalta tuoreimmat tiedot terveyskriisin ohittaneista maista osoittavat merkkejä vahvasta kasvusta lähitulevaisuudessa. Ilmeinen riski on, että pankkien tilanne heikkenee ennen kuin se talouden elpymisen myötä jälleen paranee.  

Valiokunta on aikaisemmissa lausunnoissaan pitänyt tärkeänä, että pankkiunioni tarvittavine korjausmekanismeineen saataisiin loppuunsaatettua, jotta Eurooppa kestäisi talouden syklisiä vaihteluita mahdollisimman hyvin. Valtioneuvosto ja talousvaliokunta ovat usein todenneet rahoitusmarkkinoiden yhdentymisen ja yhteisvastuun syventämisen ennakkoehtona olevan, että pankkisektoreiden taseiden tulee olla valtaosin yhtäläisissä lähtöolosuhteissa ja että lähtötilanteiden erot tulee tasata jäsenvaltioiden ja pankkien omin toimin.  

Talousvaliokunta on aiemmin nostanut esiin huolen siitä, että pankkiunionin syventämistoimet voivat toimia haitallisen myötäsyklisesti (TaVL 28/2020 vp — E 138/2020 vp ) tai luoda moraalikadon ongelman, jos toimien ajoitus tai perusratkaisut epäonnistuvat.  

Myötäsyklisyyden riski liittyy erityisesti luottolaitossektorin häiriönsietokyvyn parantamiseen tähtääviin lainsäädäntötoimiin. Pyrittäessä ohentamaan valtioiden ja laitosten välistä kohtalonyhteyttä, esimerkiksi korottamalla laitoksen kotivaltion velkakirjojen keskittymisriskipainoja, voidaan tulla heikentäneeksi velkakestävyyttä, jos toimet toteutettaisiin nopealla aikataululla ja tilanteessa, jossa velkatasot ovat jo lähtökohtaisestikin korkealla. 

Talousvaliokunta on aiemmin huomauttanut (TaVL 4/2020 vp — E 45/2020 vp), että kriisinratkaisurahaston käytön korkea kynnys, rahaston niukkuus ja tukea saaneen tahon tiukka kontrolli voivat osaltaan vaikuttaa siihen, että kriisinratkaisumekanismin jäsenillä säilyy kannustin järjestää toimintansa siten, etteivät ne joudu siihen turvautumaan. Talousvaliokunta pitää tätä edelleen hyvänä lähtökohtana, josta ei tule erkaantua järjestelmää muutettaessakaan.  

Järjestämättömien saamisten korkea osuus pankkien taseissa on aiheuttanut ongelmia eri puolilla Eurooppaa hyvin eri tavoin jo ennen viruspandemiaa. Talousvaliokunta pitää selvitettynä, että yksi keskeinen hidaste ongelmaluottojen tehokkaalle vähentämiselle ovat olleet jäsenvaltioiden kansallisten säädösten ja prosessikäytänteiden eroavaisuudet. Saadun selvityksen mukaan jo yksinomaan euroalueella on 19 erilaista konkurssimenettelyä kansallisine ratkaisuineen. Säännösten ja menettelyjen harmonisaatiota ovat jarruttaneet jäsenvaltioiden käsitykset omien järjestelmiensä paremmuudesta ja huoli siitä, että yhdenmukaistamisella menetettäisiin oman järjestelmän koetut hyvät puolet. Talousvaliokunta näkee säädösten harmonisoinnin järkevänä pitkän aikavälin tavoitteena. 

Poikkeuksena edellä sanottuun, luottolaitosten osalta maksukyvyttömyysmenettelyjen yhdenmukaistaminen on jo toteutunut systeemisesti merkittävien toimijoiden osalta.  

Talousvaliokunnan asiantuntijakuulemisessa on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, tulisiko maksukyvyttömyyssääntelyä näin ollen harmonisoida unionitasoisesti. Koska sääntelyn heterogeenisyys on selkeästi osoitettu myönteisen vähentämiskehityksen hidasteeksi, on selvää, että jonkinlainen muutos on tarpeen.  

Talousvaliokunta tähdentää, että pääomien rajat ylittävää hankintaa ja siten myös rahoitusvakautta edistävät koko pankkiunionin laajuiset yhtenäiset säädökset. Esimerkiksi vakuudenhaltijalle säädettävä oikeus realisoida omin toimin vakuus viimeistään tietyn määräajan jälkeen sekä maksukyvyttömyysmenettelyn hallinnolle säädettävä velvollisuus maksaa ennakkoon osittaisia jako-osuuksia ja antaa vuosittain raportti konkurssimenettelyjen valvojalle, velkojille ja velalliselle voisivat minimiharmonisoituna jouduttaa konkurssipesien hoitamista. Maksukyvyttömyyslainsäädännön osittainenkin harmonisointi voisi olla tarkoituksenmukaista. Jo velkahierarkiankin lisäharmonisointi edesauttaisi rajat ylittävien ryhmittymien ongelmien hoitamista. Jatkotyössä tulee joka tapauksessa ratkaista kysymys siitä, minkälaisin sääntelyinstrumentein voidaan vastata jäsenvaltioiden tarpeisiin niiden omien järjestelmien toimiviksi koettujen elementtien säilyttämisestä ja silti lähentää järjestelmiä toisiinsa yhteismitallisuuden ja ennakoitavuuden parantamiseksi.  

Toinen selkeä este ongelmallisten tase-erien vähentymiselle on ongelmaluottoja myöntäneiden pankkien heikko kannattavuus ja rajalliset pääomapuskurit, jotka eivät välttämättä kestä ongelmallisten tase-erien myynnistä seuraavia tappiokirjauksia. Heikkoon kannattavuuteen ovat myötävaikuttaneet osaltaan mm. hidas talouskasvu ja sen myötä vaimea luottokysyntä, matala korkoympäristö ja pankkisektorin ylikapasiteetti eräissä jäsenvaltioissa. Järjestämättömien luottojen jälkimarkkinoiden kehittäminen onkin perustellusti komission työlistalla. Tällä hetkellä lainojen jälkimarkkinoiden aktiivisuutta rajoittaa muun muassa epäsymmetrisen informaation ongelma: myyjällä voidaan olettaa olevan paremmat tiedot esimerkiksi lainanottajasta ja lainan mahdollisista vakuuksista kuin ostajalla. Rationaalinen sijoittaja reagoi epävarmuuteen alentamalla lainasta tarjoamaansa hintaa, mikä voi johtaa siihen, että ostajan ja myyjän näkemykset lainan todellisesta arvosta eivät kohtaa.  

Tässä valossa komission aloitteet parantaa lainoihin kohdistuvan informaation laatua ja vertailukelpoisuutta ovat perusteltuja. Yhteiset määritelmät ja riittävä tieto tukevat myös hinnanmuodostusta ja markkinakuria. Komission ja EBA:n vakiolomakkeiden käytön laajeneminen tukisi tätä tavoitetta. Lisääntynyt läpinäkyvyys helpottaisi lisäksi kriisinratkaisuviranomaisen työtä erityisesti kriisinratkaisupäätöstä edeltävässä arviointityössä ja kriisinratkaisupäätöstä varten tarvittavaa luottolaitoksen taseen arvonmääritysprosessia. On kuitenkin vaikea nähdä, että yksinomaan standardoidulla lomakemallilla pystyttäisiin pelkistämään lainojen avaintiedot siten, että se tuottaisi ammattimaiselle sijoittajalle lisäarvoa, vaikka systemaattinen tietojenkeruu toteutuneista lainatransaktioista tuottaisikin muutoin hyödyllistä materiaalia. Lomakkeen käyttövelvollisuus lisäisi joka tapauksessa jälkimarkkinaprosessin kustannuksia. Edellä sanottuun liittyen tulee ottaa huomioon myös markkinaosapuolien mahdollinen vastahakoisuus sensitiivisen taloustiedon jakamiseen laajoihin tietokantoihin. 

Talousvaliokunnan asiantuntijakuulemisessa on esitetty vastakkaisiakin käsityksiä siitä, että luottolaitosten taseiden tervehdyttämisprosessia edesautettaisiin perustamalla omaisuudenhoitoyhtiöitä.  

Omaisuudenhoitoyhtiöillä voi olla oma roolinsa jälkimarkkinoiden kehittämisessä, mutta talousvaliokunta pitää tärkeänä (ks myös TaVL 14/2018 vp — E 12/2018 vp), etteivät nämä yhtiöt olisi toimintamalliltaan ristiriidassa kriisiratkaisuviranomaisen nykyisiin valtuuksiin kuuluvan omaisuudenhoitoyhtiö -välineen kanssa. Kriisinratkaisutilanteen yhteydessä luottolaitoksen sijoittajat kantavat omistajien lisäksi vastuun mahdollisista tappioista omaisuudenhoitoyhtiö-välineen käytön yhteydessä, kun taas näin ei ole tilanteessa, jolloin omaisuudenhoitoyhtiö perustetaan ennakoivana toimenpiteenä järjestämättömien luottojen siirtämiseksi luottolaitoksen taseesta.  

Omaisuudenhoitoyhtiöiden käyttöön liittyy myös kysymys siirrettävien luottojen arvostuksesta. Menettelyn yksinkertaistamisen lisäksi huomion kohteena pitäisi olla sen varmistaminen, ettei siirtoja tehdä ylihintaan ja siten tulla tukeneeksi pankkien omistajia. Tämä olisi viime vuosien sijoittajanvastuuta korostavan kehityssuunnan vastaista. 

Valtioneuvoston kirjelmästä ilmenevän Suomen kannan mukaan yhteinen talletussuoja voisi olla hyväksyttävissä, jos se toteutetaan vakuutustyyppisenä järjestelynä ja jos siinä laitoksen kotivaltion riskit vaikuttaisivat maksuosuuksiin. Talousvaliokunnan asiantuntijakuulemisessa on esitetty vastakkaisiakin näkemyksiä siitä, millä tavoin järjestettyä yhteistä talletussuojaa voitaisiin pitää hyväksyttävänä.  

Talousvaliokunnan kuulemien asiantuntijoiden keskuudessa laajalti jaettu kanta on, että yhteinen talletussuoja lisäisi luottamusta pankkijärjestelmään, ehkäisisi talletuspakoja ja vähentäisi pankkien ja niiden kotivaltioiden välisen kohtalonyhteyden haitallisuutta. Saadun selvityksen mukaan tämä on erityisen tärkeää valtioille, joilla on kokoonsa nähden suuri, keskittynyt pankkisektori.  

Samoin asiantuntijat ovat olleet varsin yhdensuuntaisesti sillä kannalla, että järjestämättömien saatavien väheneminen on tärkeä ennakkoedellytys yhteiseen talletussuojaan siirtymiselle ja että markkinaehtoisten ratkaisujen tulee olla tässä ensisijaisia.  

Osa asiantuntijoista on katsonut, että komission tilapäisesti mahdollistamasta valtiontuesta ei tulisi luopua liian pikaisesti, kun taas osa on katsonut mahdollisimman nopean poikkeusmenettelystä luopumisen olevan tärkeää.  

Talousvaliokunta huomauttaa, että poikkeusoloissa hyväksyttävänä pidetty valtiontukihuojennus on omiaan ylläpitämään pankkien ja niiden kotivaltioiden välistä kohtalonyhteyttä. Yhteys rakentuu sille, usein julkilausumattomalle olettamalle, että jäsenvaltio viime kädessä takaa laitoksen toiminnan jatkumisen, jos valtion rahoitusasema (käytännössä luottoluokitus) sen vain mahdollistaa. Näin ollen pankin vakautta tarkastellaan myös sen kotivaltion makrovakautta kuvaavien tunnuslukujen valossa, mikä puolestaan asettaa pankkiunionin alueella toimivat laitokset epätasapuoliseen kilpailuasetelmaan; arvio pankin toimintakyvystä kytketään valtiontalouden tilaan. Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös pankin varainhankintaan. Valtiontukien näin luoma kohtalonyhteys voisi heikentyä nykyistä kategorisemmalla kiellolla antaa pankeille kansallista julkista tukea. Kansallisten tukivälineiden poistuessa keinovalikoimasta niiden sijaan tulisi pankkien kotivaltiosta riippumaton, kaikille yhtäläinen vakautta turvaava järjestely, joka kattaisi sekä kriisinratkaisun että talletussuojan. 

Vakavaraisuusasetus (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus N:o 575/2013, luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta) määrittää rajat sille, kuinka paljon luottolaitoksen tulee varata omaa pääomaa kutakin riskillistä taseen erää kohden. Riskipainoilla on tätä kautta vaikutus luottolaitosten halukkuuteen ottaa taseeseen tällaisia eriä. Eräiden aikaisempien riskipainoja sivunneiden valtiopäiväasioiden (esimerkiksi TaVL 47/2018 vp — U 61/2018 vp, TaVM 18/2020 vp — K 18/2018 vp) käsittelyn yhteydessä talousvaliokunta on pitänyt esillä sääntelyn muuttamista valtioriskien osalta paremmin todellisia, maakohtaisia riskejä vastaaviksi kiinnittäen kuitenkin huomiota siihen, ettei riskipainojen arvioiminen julkiselle velalle ole yksinkertaista. Tavanomaiset luottoriskimallit eivät sovellu erityisen hyvin valtioriskien arviointiin. Talousvaliokunta on tähdentänyt, että pankin ja sen kotivaltion välisen kohtalonyhteyden heikentämiseksi tulee arvioida mahdollisuutta kannustimiin pohjautuvien rajoitteiden asettamisesta valtionlainojen osuuksille: pankin pääomavaatimus kasvaisi, kun sen kotivaltion lainojen osuus taseessa kasvaisi yli asetettujen rajojen.  

Talletussuojan kehittämisen yhteydessä on esitetty, ettei valtionvelkojen riskillisyyden erojen huomioiminen myös talletussuojamaksuosuuksien laskennassa välttämättä välittyisi maksuosuuksiin oikealla tavalla talletussuojan tarvetta heijastaen, koska pankkiunionin alueella olevilla laitoksilla on hyvin erilaisia määriä valtionlainoja taseissaan.  

Kohtalonyhteyden heikentäminen on joka tapauksessa välttämätöntä, ja se tulee tehdä markkinoiden ennakoitavissa olevalla tavalla mahdollisin siirtymäajoin. 

Talousvaliokunta suhtautuu varauksellisesti siihen, että yhteisen talletussuojarahaston tappioita voitaisiin tasata siihen osallisten kesken. Valiokunnan huoli liittyy siihen, että tappioiden yksioikoinen tasaus voisi merkitä moraalikatoa kasvattavaa ja liian pitkälle menevää yhteisvastuuta. Moraalikatoa voi ruokkia talletussuojan luonne mekanistisena, numeerisena suoritusvelvollisuutena, jossa talletussuojaviranomaisella ei ole harkintavaltaa toisin kuin kriisinratkaisuviranomaisella kriisinratkaisurahaston käytön suhteen. Moraalikadon vaaraa voisi kuitenkin tässä lieventää talletussuojajärjestelmän rakentuminen ensisijaisesti kansallisista rahastoista ja yhteisen rahaston jättämisestä viimesijaiseksi lähteeksi, jonka tuki voisi olla myös kansalliselle rahastolle myönnettävä lainalimiitti yhteisen rahastoon.  

Lainamuotoisuuteenkin voi tosin liittyä ongelmia, jos takaisinmaksuajat muodostuvat pitkiksi.  

Yhteisen talletussuojan kehittämiseen liittyen käydään myös keskustelua siitä, voitaisiinko talletussuojarahastoa käyttää yksittäisen laitoksen toiminnan jatkumisen turvaamiseen vai tuleeko talletussuojavarojen käyttö rajata tarkasti maksukyvyttömyysmenettelyssä olevan pankin talletusten korvaamiseen tai siirtämiseen. Talousvaliokunnan asiantuntijakuulemisessa on esitetty puoltavia kannanottoja sille, että talletussuojarahaston varoja voitaisiin käyttää myös kriisinratkaisumenettelyn yhteydessä sellaisten järjestelyjen tukemiseen, joilla korvattavien talletusten asemaa turvataan, edellyttäen kuitenkin, ettei talletussuojarahastolle synny enempää kustannuksia kuin mitä konkurssissa olisi syntynyt. Tässä keskeiseksi muodostuu se, miten määritellään se vaihtoehtokustannus, joka rahastolle syntyisi, jos talletukset korvattaisiin konkurssin yhteydessä.  

Valtioneuvosto kytkee ja ehdollistaa talletussuojaa koskevan kannanmuodostuksen kriisinratkaisukehikon tuleviin muutoksiin. Talousvaliokunta pitää tärkeänä, että järjestelmää tarkastellaan kokonaisuutena. Talletussuojan todellinen tarve riippuu merkittävästi siitä, miten hyvin kriisinratkaisu toimii. 

Nykyinen kriisinratkaisumekanismi rakentuu periaatteelle, jonka mukaan kriisinratkaisun kustannuksista vastaavat ensisijaisesti pankkien omistajat ja sijoittajat. Vasta sijoittajavastuun toteutumisen jälkeen turvaudutaan pankkien maksuilla kerrytettyyn kriisinratkaisurahastoon. Tavoitteena on laitoksen kriittisten toimintojen jatkuminen, merkittävien rahoitusvakaushäiriöiden estäminen ja markkinakurin ylläpito, julkisten varojen suojaaminen, suojattujen tallettajien ja sijoittajien varojen turvaaminen ja laitoksen hallussa olevien asiakasvarojen suojaaminen.  

Nykyisen järjestelmän puutteet liittyvät erityisesti rajat ylittäviin tilanteisiin ja siihen, että pienet ja keskisuuret pankit jäävät kansallisten maksukyvyttömyysmenettelyiden soveltamisalaan, ellei laitoksen toiminta ole tärkeää rahoitusvakauden kannalta. Talousvaliokunta huomauttaa, ettei kuitenkaan yksinomaan se seikka, että laitos on kokonsa vuoksi EKP:n ja SRB:n (kriisinratkaisuneuvosto) valvonnassa, vielä merkitse mahdollisen resoluution toteuttamista kriisinhallintoon asettamisella ja rahaston käyttämisellä. Valvottavien laitosten tarkoituksenmukaisella tavalla yhdenmukainen kohtelu ja viranomaistoimien johdonmukaisuus ovat välttämättömiä elementtejä kriisinratkaisulainsäädännön jatkokehittämisessä.  

Niin pitkään kuin laitokset ja niiden kotivaltiot ovat nykyisellä tasolla toisiinsa kytkeytyneitä, kytkeytyvät myös niiden taloudenpidon sääntely ja valvonta toisiinsa.  

Valtioiden velkajärjestelyn hyvin määritelty prosessi on syytä luoda sen varalta, että jokin jäsenmaa kääntyy Euroopan vakausmekanismin puoleen maksuvalmiutensa turvaamiseksi, ja etenkin, jos jäsenvaltion ongelman arvioidaan koskevan maksuvalmiuden lisäksi vakavaraisuutta. 

Velkajärjestelymahdollisuuden nykyistä aktiivisempi käyttö ei olisi kuitenkaan täysin ongelmatonta. Jo ennakolliset, vahvistamattomat tiedot siitä, että jonkin valtion suhteen ollaan mahdollisesti käynnistämässä velkajärjestelymenettelyä, voivat johtaa rahoitusmarkkinoilla luottamuspulaan siitä riippumatta, kuinka vakavarainen kyseinen valtio on. Sijoittajien reaktiot uhkaan velkojien aseman heikkenemisestä voivat levitä nopeasti ja vaikuttaa rahoitusvakauteen haitallisesti.  

Talousvaliokunta pitää selvitettynä, ettei pankkiunionissa ole tarkoituksenmukaista tavoitella järjestämättömien luottojen täydellistä poistamista; riskien realisoituminen kuuluu liiketoimintaan. Järjestämättömät luotot eivät ole itsessään ongelma, vaan vasta niiden liiallinen osuus laitoksen taseessa.  

Talousvaliokunta huomauttaa, että yhteisvastuuta ja yhteistä varautumista koskevasta keskustelusta jäävät puuttumaan skenaariotarkastelut siitä, kuinka järjestelmät toimisivat, jos finanssisektorin ongelmat eskaloituisivat laajassa mittakaavassa ja kävisi ilmeiseksi, etteivät ennakollisen varautumisen myötä kerätyt puskurit ja lisämaksuvelvoitteet voisi kattaa kaikkien järjestelyyn osallisten tarpeita. 

Kriisinratkaisumekanismin tulevien muutosten lähtökohdaksi tulee asettaa, että syventyvän yhteisvastuun vastapainoksi luodaan kannustimia vastuulliselle taloudenpidolle. Tämä koskee sekä finanssisektoria että julkistalouksia. Molemmat nojaavat viime kädessä EVM:n varoihin. Tasapaino omien ja kollektiivisten vastuiden välille muodostuu erityisen tärkeäksi, jos jatkossa yhteisvastuu eurooppalaisten julkistalouksien välillä lisääntyy. Yhteisvastuuta ilmentäviin järjestelyihin osallisten on esitettävä johdonmukaisia ja uskottavia toimia talouksiensa kestävyyden kohentamiseksi.