Perustelut

Varainhoitovuosi 1999 oli poikkeuksellinen komission jouduttua hallintoon liittyvän luottamuspulan vuoksi eroamaan kesken kauden. Uuden komission työ varainhoidon uudistamiseksi alkoi syyskuussa 1999.

Valtiovarainvaliokunta on aiemmissa lausunnoissaan (VaVL 64/1998 vp ja VaVL 2/2000 vp) kiinnittänyt huomiota siihen, että EU:n hallinto- ja tilintarkastuskulttuuri poikkeaa huomattavasti Suomessa omaksutusta pohjoismaisesta kulttuurista. Käytännössä EU:n hallinnointi- ja valvontajärjestelmän uudistaminen on myös uuden komission aikana osoittautunut yllättävän hitaaksi eikä komission hallintokulttuurin muuttaminen ole jatkossakaan helppo tehtävä. Kun tulevaisuudessa halutaan, kuten valtioneuvoston selvityksestäkin käy ilmi, painottaa myös tuloksellisuuden mittaamista, on tämä lisäämässä uudistustyön haasteellisuutta.

EU:n varainhoitoasetusta ollaan lähiaikoina muuttamassa. Kuten valtioneuvoston selvityksessäkin on todettu, varainhoitoasetuksen kokonaisuudistus on välttämätön taloudenhoitoon ja taloushallintoon sovellettavan säännöstön ajantasaistamiseksi. Myös tilintarkastustuomioistuin on painottanut kertomuksessaan varainhoitoa koskevien säännösten selkeyttämistä ja yksinkertaistamista, samoin valvontamenettelyn parantamista jäsenvaltioiden tasolla. Jälkimmäinen on tärkeää senkin vuoksi, että komission varainhoidon kehittäminen on vain osa koko yhteisön varainhoidon kehittämistä.

Euroopan yhteisöjen kautta on varainhoitovuonna 1999 maksettu yhteensä noin 80 310 miljoonaa euroa. Suomen saama osuus tästä oli noin 900 miljoonaa euroa, mistä noin 90 prosenttia kohdistui maatalous- ja rakennepolitiikan tukemiseen. Ei ole siten yllättävää, että Suomea koskevat muutamat havainnot tarkastuskertomuksessa kohdistuvat nimenomaan maatalouteen ja rakennerahastoihin.

Maatalouden puolella havaitut virheet aiheutuvat useissa tapauksissa saadun selvityksen mukaan siitä, että tukihakemuksissa viljelijät ovat ilmoittaneet pinta-alan tai eläinten määrän liian suurena. Virheitä on syntynyt myös hallinnossa. Tukikelpoisuuden määrittely on asiasta tehtyjen muiden selvitysten mukaan osoittautunut säädösten tulkinnasta johtuen myös kansalliselle viranomaiselle usein ongelmalliseksi.

Rakennepolitiikan osalta on edelleen tarve luoda toimivat käytännöt, joilla voidaan varmistaa uusien säädösten asianmukainen, yhtäläinen ja tehokas täytäntöönpano kaikissa unionin jäsenvaltioissa. Rakennerahastomaksujen toteuttamisessa suhteessa ohjelmatyöhön on suuria maittaisia eroja. Suomessa tämä prosenttiosuus oli saadun selvityksen mukaan kolmanneksi alin (64 %). Korkein toteutusprosentti (87 %) oli Irlannilla ja alin Alankomailla (61 %). Toisaalta Suomi oli yksi neljästä maasta, jotka toimittivat ehdotuksensa Tavoite 2 -alueista säännösten mukaisessa ajassa 1999 ja joiden luettelot voitiin hyväksyä vielä saman vuoden aikana.

Valiokunta toteaa, että havaituissa virheissä sen kummemmin komission kuin jäsenvaltioidenkaan osalta ei läheskään aina ole kyse väärinkäytöksistä tai petoksista; petoksia EU:ssa tutkii erillinen virasto OLAF. Pääsääntöisesti lainsäädäntö sisältää esimerkiksi maatalouden osalta jo nyt kattavan hallinto- ja valvontasäännöstön. Lainsäädännön tulkinnan ja noudattamisen kannalta olisi tärkeää, että tukilainsäädäntöä voitaisiin yksinkertaistaa. Myös valvontaa on tältä osin tarpeen tehostaa jäsenvaltioissa. Yksityiskohtien sijasta on valiokunnan mielestä tarpeen keskittyä toiminnan tuloksellisuuden tarkastamiseen. Erityisesti maatalouden osalta nykyistä tehokkaampi neuvonta olisi valvonnan ohella tarpeellista, jolloin monilta virheiltä voitaisiin välttyä.

Valtiovarainvaliokunta pitää yleisen edun kannalta huolestuttavana, että tilintarkastustuomioistuin ei tälläkään kertaa ole voinut esittää puhdasta tilintarkastuslausumaa tilinpäätöksen perustana olevien toimien laillisuudesta ja asianmukaisuudesta. Valiokunta katsoo, ettei Suomi omissa kannanotoissaan voi perustellusti poiketa tässä suhteessa tilintarkastustuomioistuimen kriittisestä linjasta.