Yksityiskohtaiset perustelut

1. Laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta

17 luku. Todistelusta

2 ja 3 §.

Hallituksen esityksen mukaan riita-asiassa seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, että asianosainen on esittänyt siitä uskottavan näytön (OK 17:2.2). Rikosasiassa tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä (OK 17:3.2).

Ehdotetun 2 §:n 2 momentin pääsäännön mukaan kaikenlaisia riita-asioita koskee lähtökohtaisesti näyttökynnys "uskottava näyttö", mitä on perusteluissa (s. 46) selostettu siten, että kyseessä on ”jonkinasteinen järkevä näyttöenemmyys”. Ehdotetun 4 momentin mukaan sanotusta kuitenkin voidaan poiketa, jos laissa niin säädetään tai asian laadusta niin johtuu. Asian laatu viittaa asiatyyppiin, ja esimerkiksi tietyissä korvausasioissa voidaan tuomioistuinkäytännössä soveltaa alempaa näyttökynnystä.

Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa on kehitelty erilaisia todistusharkintateorioita. Tällaisilla malleilla on päätöksentekoa yleisesti jäsentävä ja havainnollistava vaikutus. Lainsäädännössä ei kuitenkaan ole pyritty asettamaan yhtä todistusharkintamallia muiden edelle, vaan pyritty havainnollistamaan näyttökynnyksen korkeutta. Näyttökysymyksen ratkaisussa voidaan kuitenkin erottaa kaksi osaa. Ensinnäkin tuomarin tulee ottaa kantaa siihen, mikä on esitetyn todisteen näyttöarvo eli todistusvoima (todistusharkinta). Tuomarin on harkittava, miten vahvaa tukea todiste antaa sille, että todistettava asia on tapahtunut tai on totta. Toiseksi tuomarin on harkittava, antavatko todisteet niin vahvaa tukea todistettavalle asialle, että näyttökynnys ylittyy, jolloin asiantila otetaan tuomion pohjaksi (näytön riittävyydestä päättäminen). Tällöin tuomari vertaa näytön todistusvoimaa edellytettyyn näyttökynnykseen. Käytännössä nämä kaksi kysymystä sulautuvat kokonaisuudeksi.

Ehdotetussa laissa näyttökynnykselle on pyritty antamaan kuvaava nimitys, mikä samalla valaisee näyttökynnyksen korkeutta eri asiaryhmissä. Lainvalmistelun aikana on pohdittu myös muita kuin nyt esitettyjä muotoiluja. Riita-asioissa näitä ovat olleet ainakin "riittävä näyttö", "todennäköiset syyt", "vakuuttava näyttö" ja "luotettava näyttö". Lakivaliokunnan käsityksen mukaan näihin kaikkiin liittyy omat ongelmansa. Valiokunta korostaa hallituksen esityksen perusteluiden (s. 46/II) mukaisesti sitä, että riita-asioissa "uskottavan näytön" edellytyksellä ei ole tarkoitus muuttaa nykyistä käytäntöä vaan kuvata laissa näyttökynnys.

Rikosasioissa korkein oikeus on vuodesta 2002 lähtien käyttänyt ilmaisua "varteen otettava epäily". Kun lakiin on tarkoitus tältäkin osin kirjata oikeuskäytännössä omaksuttu näyttökynnys, on valiokunnan käsityksen mukaan perusteltua käyttää ylimmän oikeusasteen omaksumaa muotoilua, kun mitään erityisiä vastasyitä ei ole tullut esiin. Ehdotettu 3 §:n 2 momentin kynnys "ei varteenotettavaa epäilyä" vastaa, mitä laajasti muissakin maissa käytetään.

4 §.

Ehdotetun 1 momentin mukaan tuomioistuin soveltaa lakia viran puolesta. Asianosainen saa antaa tuomioistuimelle kirjallisen selvityksen siitä, miten lakia olisi sovellettava. Selvityksen laatijaa tai muuta henkilöä voidaan kuulla henkilökohtaisesti tuomioistuimessa, jos tuomioistuin katsoo sen tarpeelliseksi.

Kuten hallituksen esityksessä on todettu, vaikka kysymys on oikeustieteellisestä asiantuntijalausunnosta, selvityksen laatija ei ole asiantuntija tai todistaja taikka muu luvussa tarkoitettu todistuskeino. Käytetty ilmaisu "lain soveltaminen" viittaa siihen, että oikeustieteellisessä asiantuntijalausunnossa ei säännönmukaisesti ainoastaan abstraktilla tasolla esitetä suosituksia siitä, miten lakia olisi tulkittava. Lausunnoissa otetaan myös kantaa siihen, miten lakia olisi sovellettava tapauksessa vedottuihin tai muuten esiin tulleisiin tosiseikkoihin.

5 §.

Ehdotetun 1 momentin mukaan näyttö ei ole tarpeen yleisesti tunnetusta seikasta. Voimassa olevan oikeuden mukaan näyttö ei ole tarpeen myöskään seikoista, jotka tuomioistuin viran puolesta tietää (tuomioistuinnotorisuus). Tuomioistuinnotorisuudesta ei laissa enää säädettäisi.

Säännöksen tarkoitus on keventää menettelyä niin, ettei näyttöä esitetä seikasta, jonka käsillä olo on aivan selvää kaikille oikeudenkäyntiin osallisille. Yleistä notorisuutta ei tule tulkita liian ahtaasti esimerkiksi siten, että lähestulkoon kaikkien ihmisten pitäisi tuntea seikka. Tulkinnassa tulee ottaa huomioon säännöksen tarkoitus ja prosessiin osallisten taustat. Toisaalta tietyissä asiaryhmissä, kuten esimerkiksi sotilasoikeudenkäynneissä, notoorisuus voi asettua hieman eri tasolle.

Valiokunta myös huomauttaa, että säännös ei koske lainsoveltamista koskevaa kysymystä, kuten esimerkiksi sitä, että onko jokin huumausaine rikoslain (39/1889, jäljempänä myös RL) 50 luvussa tarkoitettu erittäin vaarallinen huumausaine.

11 §.

Ehdotetun 1 momentin mukaan tuomioistuimen päätösneuvottelun sisällöstä ei saa todistaa. Lakivaliokunta pitää neuvottelusalaisuutta koskevaa todistamiskieltoa tärkeänä tuomioistuimen toiminnan riippumattomuuden turvaamiseksi. Kielto on myös omiaan parantamaan tuomioistuimen ratkaisutoiminnan laatua (ks. myös LaVL 14/1998 vp, s. 4/II).

Valiokunta ei ehdota ehdotettuun säännökseen muutoksia, mutta korostaa, että todistamiskielto koskee nimenomaan päätösneuvottelun sisältöä, toisin sanoen suullisia tai kirjallisia tietoja, joilla on merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Todistamiskielto on siis rajattu, eikä se koske kaikkia päätösneuvottelun tapahtumia tai päätösneuvotteluun muuten liittyviä tietoja.

12 §.

Ehdotetussa pykälässä säädetään virkamiehen ja tähän rinnastettavan henkilön velvollisuudesta kieltäytyä todistamasta. Tarkoitus ei ole laajentaa todistamiskiellon alaa vaan selventää todistamiskiellon alaisen virkasalaisuuden määritelmää ja tehdä lainkäytöstä yhdenmukaisempaa ja ennakoitavampaa. Kysymys on pikemminkin virkasalaisuuden alan rajoittamisesta, koska voimassa olevassa OK 17 luvussa virkasalaisuudeksi on alun perin ja nykyisinkin katsottu kaikki ne tiedot, joista on säädetty salassapitovelvollisuus julkisuuslaissa tai muussa laissa. Oikeustilaa ei kuitenkaan voida pitää selvänä. Virkasalaisuutta koskeva todistamiskielto on nykyään ehdoton, mutta esityksen mukaan todistamiskielto väistyisi, jos se, jonka hyväksi salassapitokielto on säädetty, suostuu todistamiseen.

Valiokunta ehdottaa pykälään useita muutoksia, jotka liittyvät nyt käsittelyssä olevan esityksen yhteensovittamiseen aikaisemmin hyväksyttyjen hallituksen esitysten kanssa (HE 65/2014 vp ja HE 71/2014 vp).

Valiokunta ei ehdota muutoksia pykälän 1 momenttiin. Valiokunta kuitenkin huomauttaa, että sinänsä ehdottomaksi esitetty virkamiehen todistamiskielto ei viitattujen säännösten — lähinnä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 11 §:n 2 momentin — sisällön vuoksi ole ehdoton. Hallituksen esityksen perusteluissa (s. 63—64) korostetaan tältä osin asiamukaisesti virkamiehen vaitiolovelvollisuuden ja todistamiskiellon asettamisen tapauskohtaista punnintaa tuomioistuimessa. Valiokunta korostaa, että tässä harkinnassa tulee ottaa huomioon asian laatu siten, että vakavaa rikosta koskevassa asiassa on suurempi intressi todistamiskiellon väistymiselle.

Valiokunta ehdottaa pykälään uutta 2 momenttia. Momentin mukaan todistaa ei saisi tiedosta, jota asianosainen ei ole oikeutettu saamaan esitutkintalain 4 luvun 15 §:n, pakkokeinolain (806/2011, jäljempänä myös PKL) 10 luvun 62 §:n tai poliisilain 5 luvun 60 §:n nojalla, ellei se, jonka hyväksi salassapitovelvollisuus on säädetty, suostu todistamiseen.

Esitutkinta-aineiston asianosaisjulkisuutta koskevaa ETL:n 4 luvun 15 §:ää on muutettu 1 päivänä joulukuuta 2014 voimaan tulleella lailla 818/2014 (ks. HE 71/2014 vp ja LaVM 7/2014 vp). ETL:n kyseinen pykälä on erityissäännös suhteessa julkisuuslakiin, ja sen 2—4 momentissa säädetään perusteista rajoittaa asianosaisen oikeutta saada tietoa esitutkinta-aineistosta. Rajoituksista asianosaisjulkisuuteen säädetään lisäksi salaisia pakkokeinoja ja salaisia tiedonhankintakeinoja koskevissa PKL:n 10 luvun 60 ja 62 §:ssä ja poliisilain (872/2011, jäljempänä myös PolL) 5 luvun 58 ja 60 §:ssä, joihin ETL:n 4 luvun 15 §:n 5 momentissa viitataan.

Lakivaliokunta katsoo, että yhdenmukaisesti ehdotetun 1 momentin kanssa todistamiskiellon tulee koskea myös niitä tietoja, joita asianosainen ei ole oikeutettu saamaan mainittujen ETL:n, PKL:n tai PolL:n säännösten nojalla. Koska näiden säännösten perusteella salassapito voi perustua myös erittäin tärkeään yksityiseen etuun, tällaisissa tapauksissa todistamiskielto kuitenkin väistyisi vastaavasti kuin 1 momentin mukaan silloin, kun se, jonka hyväksi salassapitovelvollisuus on säädetty, suostuu todistamaan.

Hallituksen esityksen mukaisessa 2 momentissa säädettäisiin syyttäjälaitoksen tai rikostorjuntaviranomaisen palveluksessa olevalle velvollisuus tai oikeus kieltäytyä muun muassa poliisin teknisistä tai taktisista menetelmistä ja luottamuksellisia tietoja antaneen henkilöllisyydestä. Asianosaiselta salassa pidettävä tieto voi kuitenkin olla mainittujen ETL:n, PKL:n tai PolL:n säännösten mukaan muutakin kuin hallituksen esityksen mukaisessa 2 momentissa tarkoitettua tietoa, esimerkiksi tietoa, joka on salassa pidettävä valtion turvallisuuden varmistamiseksi (LaVM 7/2014 vp, s. 4/I). Esitutkinta-, pakkokeino- tai poliisilain nojalla asianosaiseltakin salassa pidettäviä tietoja olisi käytännössä syyttäjälaitoksen ja rikostorjuntaviranomaisten henkilöstöllä. Kuitenkin näitä tietoja voi olla myös esimerkiksi muilla esitutkinnan asianosaisilla ja heidän avustajillaan. Siksi uuden 2 momentin mukainen todistamiskielto on perusteltua säätää henkilölliseltä soveltamisalaltaan yleiseksi.

Valiokunnan ehdottaman uuden 2 momentin myötä hallituksen esityksen 2 momentti, johon ei ehdoteta muutoksia, siirtyisi pykälän 3 momentiksi.

Valiokunta ehdottaa pykälään myös uutta 4 momenttia. Sen mukaan todistaa ei saa viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 1 momentin 28 kohdassa tarkoitetuista todistajansuojeluohjelmaa koskevaan rekisteriin tallennetuista tiedoista eikä muista todistajansuojeluohjelmaa koskevista tiedoista. Tiedoista saa kuitenkin todistaa, jos ajetaan syytettä todistajansuojeluohjelmalla suojeltavaan henkilöön kohdistuneesta rikoksesta.

Hallituksen esityksen HE 65/2014 vp pohjalta säädettiin laki todistajansuojeluohjelmasta. Samassa yhteydessä OK 17 lukuun lisättiin uusi 23 a §. Valiokunnan ehdottamassa uudessa 4 momentissa on kyse tämän säännöksen siirtämisestä ehdotetun 12 §:n 4 momentiksi.

Edellä mainitussa hallituksen esityksessä OK 17 luvun 23 a §:n perustelut olivat puutteelliset, mihin valiokunta kiinnitti huomiota esityksestä antamassaan lausunnossa (LaVL 15/2014 vp). Perusteluista ei käynyt selvästi ilmi, onko todistaja tai kuultava velvollinen tuomioistuimessa tapahtuvan kuulemisen yhteydessä esimerkiksi vastaajan tai hänen avustajansa kysyessä ilmaisemaan, että hän on suojeltavana mukana todistajansuojeluohjelmassa tai että hänelle on viranomaisen toimesta luvattu pääsy mukaan ohjelmaan.

Valiokunta toteaa, että uuden 4 momentin mukaisen todistamiskiellon tarkoituksena on suojella todistajansuojeluohjelmassa olevaa henkilöä. Tiedot ohjelmassa olemisesta tai sellaiseen menemisestä ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden ilmaiseminen voi vakavasti vaarantaa suojeltavan turvallisuuden. Valiokunnan mukaan nämä tiedot ovat ehdotetussa säännöksessä tarkoitettuja muita todistajansuojeluohjelmaa koskevia tietoja ja siten todistamiskiellon alaisia. Valiokunta kiinnittää huomiota myös siihen, että ehdotetussa säännöksessä käytetystä sanamuodosta "Todistaa ei saa - -" seuraa, että todistamiskielto on henkilölliseltä soveltamisalaltaan yleinen ja poikkeukseton.

Edellä ehdotettujen uusien momenttien vuoksi hallituksen esityksen 12 §:n 3 momentti ehdotetaan siirrettäväksi pykälän 5 momentiksi.

13 §.

Ehdotetussa 3 momentissa asianajajan, ns. lupalakimiehen ja julkisen oikeusavustajan todistamiskielto laajennetaan koskemaan ns. oikeudenkäyntiasiassa saatujen tietojen lisäksi myös muussa tehtävässä saatuja yksityisen ja perheen salaisuutta sekä liike- tai ammattisalaisuutta koskevia tietoja. Todistaa saisi kuitenkin päämiehen suostumuksella.

Säännöksestä tai sen perusteluista ei ilmene, onko asianajajalla todistamisoikeus vai -velvollisuus, kun hänen päämiehensä suostuu todistamiseen. Lakivaliokunnan saaman selvityksen mukaan esityksessä ei ole tarkoitettu poiketa nykyisestä tulkinnasta, jonka mukaan suostumuksen johdosta asianajajalla on velvollisuus todistaa. Asianajajalla ei ole lähtökohtaisesti henkilökohtaista intressiä kieltäytyä todistamasta päämiehensä olosuhteista, vaan todistamiskielto perustuu asianajajan ja päämiehen välisen luottamussuhteen suojelemiseen niin, ettei asianajaja lähtökohtaisesti saa ilman suostumusta todistaa päämiehensä hänelle uskomista asioista. Sanottu pätee myös muihin tilanteisiin, joissa todistamiskielto väistyy sen suostumuksella, jonka hyväksi salassapitovelvollisuus on säädetty.

Valiokunta huomauttaa siitä, että tarkoituksena ei ole, että todistamiskielto koskisi kaikkia lakimiehiä, jotka toimivat oikeudellisina avustajina tai neuvonantajina ammatikseen taikka satunnaisesti. Todistamiskielto rajataan koskemaan nimenomaan asianajajia, lupalakimiehiä ja julkisia oikeusavustajia. Viimeksi mainitut toimivat virkavastuulla, kun taas asianajajia ja lupalakimiehiä koskevat erityiset kelpoisuusvaatimukset ja heidän toimintaansa myös valvotaan. Ehdotetulla rajoituksella pyritään siihen, ettei todistamiskielto ulotu tarpeettoman laajalle ja mahdollista aiheettomia väitteitä todistamiskiellosta.

Edellä todettu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että muu lakimies olisi aina velvollinen todistamaan. Hänen asemansa ratkaistaisiin ehdotetun OK 17:22.2:n mukaan, jossa säädetään mm. asianajajan palveluksessa tai apuna toimineen henkilön velvollisuudesta kieltäytyä todistamasta.

Ehdotetun 3 momentin viimeisen virkkeen mukaan tuomioistuin voi velvoittaa asianajajan todistamaan, jos syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta tai jos erittäin tärkeät syyt sitä vaativat. Valiokunnalle on esitetty, että säännös voi vaikeuttaa mm. talousrikostutkintaa, koska todistamiskiellon murtaminen rikoksen törkeysasteen nojalla ei onnistuisi talousrikoksissa, joissa rangaistusasteikoissa ei yleensä ole enimmäisrangaistuksena vähintään kuuden vuoden vankeutta. Valiokunnan mukaan huolenaihe on perusteeton. Todistamiskiellon voisi säännöksen loppuosan mukaan murtaa "jos erittäin tärkeät syyt sitä vaativat". Näitä erittäin tärkeitä syitä käsitellään säännöksen perustelujen (s. 70) mukaan 11 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa (s. 61). Ehdotettu todistamiskielto on siis tilannekohtaisen harkinnan perusteella murrettavissa myös talousrikostutkinnassa erittäin tärkeiden syiden vuoksi.

14 §.

Ehdotetun 1 momentin mukaan lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattihenkilöt eivät pääsäännön mukaan saa todistaa henkilön tai hänen perheensä terveydentilaa koskevasta arkaluonteisesta tiedosta tai muusta henkilön tai perheen salaisuudesta.

Henkilön terveydentilaa koskevat seikat ovat yleisen salassapitovelvollisuuden alaisia. Todistamiskiellon osalta on kuitenkin punnittava oikeudenkäyntiin liittyvän näytön saamisen tarvetta suhteessa esimerkiksi yksityiselämään. Tältä osin merkitystä on myös sillä, että oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (370/2007) 9 §:n mukaan istunto voidaan pitää suljetuin ovin käsiteltäessä henkilön terveydentilaan liittyviä seikkoja. Tällaisia tietoja sisältävät oikeudenkäyntiasiakirjat voidaan lain 24 §:n mukaan määrätä salassa pidettäviksi.

Ehdotettu arkaluonteisuuden käsite vastaisi oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 9 §:n 1 momentin 2 kohtaa. Sitä on käsitelty mainitun pykälän perusteluissa (HE 13/2006 vp, s. 40—41). Niiden mukaan henkilön yksityiselämään, terveydentilaan, vammaisuuteen tai sosiaalihuoltoon liittyvää tietoa ei oikeudenkäynnin korostetusta julkisuudesta johtuen tarvitse sinällään suojata niin voimakkaasti kuin tiedon ollessa muun viranomaisen kuin tuomioistuimen hallussa. Esimerkiksi pahoinpitelyasian asianomistajaa koskeva lääkärintodistus on tyypillisesti sellainen asiakirja, joka ei ole lain mukaan muutoin kuin poikkeuksellisesti suoraan lain nojalla salassa pidettävä. Arkaluonteisista terveydentilatiedoista olisi pahoinpitelyasiassa kysymys lähinnä esimerkiksi silloin, jos pahoinpitely olisi aiheuttanut asianomistajalle mielenterveyteen liittyviä sairauksia tai vammat ilmenisivät sukuelimien alueella.

Valiokunnan mukaan todistamiskieltoa ei tule laajentaa ehdotettua laajemmin kysymyksiin, joissa ei ole painavaa intressiä rajoittaa todistelua.

15 §.

Ehdotetun 2 momentin mukaan asianajaja tai lääkäri taikka muu 13 tai 14 §:ssä tarkoitettu henkilö saa todistamiskiellon estämättä todistaa siltä osin kuin tiedon ilmaiseminen on välttämätöntä puolustuksen järjestämiseksi häntä tai hänen alaistaan tai apulaistaan vastaan esitetyn rangaistusvaatimuksen tai muun rikokseen perustuvan vaatimuksen vuoksi taikka hänelle asianomistajana kuuluvien oikeuksien käyttämiseksi.

Ehdotettu säännös on uusi. Oikeuskäytännössä on aikaisemmin katsottu, että asianajajan salassapitovelvollisuus väistyy, kun se on välttämätöntä päämiehen asianajajaan kohdistuvan menettelyn vuoksi oikeudellisen vaaran torjumiseksi ja puolustautumistarpeen vuoksi (KKO 2006:61, HE s. 73/I).

Momentissa säädettäisiin kahdesta erilaisesta tilanteesta. Ensinnäkin momentin alun mukaan todistamiskielto väistyisi, kun esimerkiksi lääkäri on rikoksesta epäilty tai häneen kohdistetaan muu rikokseen perustuva vaatimus. Perusteluissa on täsmennetty, että kysymyksessä voi olla rangaistusvaatimuksen lisäksi muu rikokseen perustuva julkisoikeudellinen vaatimus, kuten menettämisvaatimus taikka rikokseen perustuva vahingonkorvausvaatimus tai muu yksityisoikeudellinen vaatimus. Toiseksi todistamiskielto väistyy, kun esimerkiksi lääkäri on asianomistajan asemassa, jolloin hän voi vaatia rangaistusta rikoksesta sekä esittää rikokseen perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen tai muun yksityisoikeudellisen vaatimuksen (HE s. 73/I).

Perusteluissa ei ole kannanottoa siitä, voiko todistamiskielto väistyä, jos lääkärin tekemäksi väitetyn tai todetun rikoksen johdosta hänelle haetaan lähestymiskieltoa tai jos lääkäri hakee suojakseen lähestymiskieltoa häneen kohdistuneen rikoksen perusteella. Valiokunta toteaa tältä osin, että jos todistamiskielto on jo rangaistusvaatimuksen käsittelyn yhteydessä väistynyt, ei ole perusteltua katsoa, että todistamiskielto säilyisi erikseen vaadittaessa samaan rikokseen perustuvaa lähestymiskieltoa tai puolustauduttaessa tätä vaatimusta vastaan. Muissakaan tilanteissa ei ole syytä pitää kiinni todistamiskiellosta, jos vaatimus lähestymiskiellosta olisi voitu käsitellä rangaistusvaatimuksen yhteydessä.

Perusteluissa on todettu (HE s. 73/II) todistamiskiellon väistyvän, kun lääkärin avustaja tai apulainen on rikoksen uhri. Tämä ei ilmene selvästi pykälästä, minkä vuoksi valiokunta ehdottaa 2 momentin lopun tarkentamista.

18 §.

Ehdotetun 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus kieltäytyä todistamasta siltä osin kuin todistaminen saattaisi hänet tai häneen 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön syytteen vaaraan tai myötävaikuttaisi hänen tai häneen mainitussa suhteessa olevan henkilön syyllisyyden selvittämiseen.

Esityksessä ehdotetaan pysytettäväksi se, että vain syytetyllä on paitsi oikeus olla vaiti myös oikeus valehdella oikeudenkäynnissä (ehdotettu OK 17:26, HE s. 95/II). Sama pätee esitutkinnassa epäillyn asemassa olevaan.

Todistajalla olisi edelleen oikeus olla vaiti momentissa tarkoitetulla tavalla, mutta jatkossakin todistajan olisi pysyttävä rangaistuksen uhalla totuudessa vastaavalla tavalla kuin todistajien yleensäkin, jos hän suostuu todistamaan raskauttavista tiedoista. Valiokunta katsoo, että ratkaisu KKO 2011:46 ei perustele valehtelemisoikeuden myöntämistä todistajille. Tapauksessa oli kysymys siitä, että henkilö oli antanut verotarkastuksessa sinänsä rangaistavalla tavalla vääriä tietoja seikoista, joista samanaikaisesti vireillä olevassa esitutkinnassa häntä on epäilty törkeästä veropetoksesta. Henkilö ei siten ollut todistajan vaan asianosaisen (verovelvollinen, epäilty) asemassa molemmissa menettelyissä. Jatkossa tämänkaltaisiin tilanteisiin sovelletaan ehdotettua OK 17:25.2:ia.

Ehdotetun 2 momentin osalta valiokunta korostaa, että esitutkintaviranomainen ja syyttäjä mahdollisuuksien mukaan hankkivat ja varautuvat esittämään todistelua uhkaamisesta ja painostuksesta, mikäli sellaista epäillään esiintyneen. Lainsäätäjän suhtautuminen lähisuhdeväkivaltaan on 2000-luvulla tiukentunut. Valiokunta pitää siten tärkeänä, ettei uudistus heikennä lähisuhdeväkivallan uhrin asemaa. Tämän vuoksi säännöksen soveltamiskäytäntöä tulee tarkoin seurata.

19 §.

Ehdotetun pykälän mukaan liike- tai ammattisalaisuudesta saa kieltäytyä todistamasta, jolleivät erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset sen esittämisestä sekä muut olosuhteet vaadi todistamista. Ehdotetun OK 17:43.2:n mukaan, jos todistajalla tai asiantuntijalla on oikeus kieltäytyä todistamasta, puheenjohtajan on ilmoittava se kuultavalle ja kerrottava, että jollei hän tahdo käyttää hyväkseen tätä etua, hänellä on sama totuusvelvollisuus kuin muillakin todistajilla tai asiantuntijoilla.

Lakivaliokunta toteaa selvyyden vuoksi, että kieltäytymisoikeus on ehdoton, jollei tuomioistuin velvoita todistamaan. Säännöksen soveltamisessa merkitystä ei ole sillä, minkä vuoksi asianomainen henkilö kieltäytyy todistamasta. Tästä seuraa, ettei tuomioistuimen tule lähtökohtaisesti tutkia asiaa lähemmin, kun henkilö on kieltäytynyt todistamasta. Muunlainen menettely ei vastaisi ehdotetun 43.2 §:n tarkoitusta mahdollistaa kieltäytymisoikeuden käyttäminen, ja se saatettaisiin kokea asiattomana painostuksena saada henkilö todistamaan. Eri asia on, että tuomioistuimen on kontrolloitava, että edellytykset kieltäytymisoikeuden käyttämiselle ovat olemassa ja, jos henkilö kieltäytyy todistamasta, hänen on ilmoitettava kieltäytymisensä peruste ja saatettava todennäköiseksi sitä tukevat seikat ehdotetun OK 17:23:n mukaisesti.

Kieltäytymisoikeus on asianomaisella todistajalla, joka myös päättää sen käyttämisestä. Tässä ja muissakaan kieltäytymisoikeuksia koskevissa säännöksissä ei säädetä kieltäytymisoikeutta käyttäneen tai käyttämättä jättäneen ja muun henkilön välisistä suhteista. Jos esimerkiksi työnantaja liikesalaisuuden haltijana ja työntekijä sopivat, että työntekijällä on velvollisuus olla ilmaisematta liikesalaisuuksia ulkopuolisille, tällaisen sopimuksen ja sen rikkomisen merkitys heidän välillään ratkaistaan yksityisoikeudellisten sääntöjen mukaan. Tuomioistuin ei voi tulla sidotuksi ulkopuolisten tekemään sopimukseen todistamisesta, eikä tuomioistuimen kannalta ole muutenkaan merkitystä sillä, että todistajan kieltäytymisoikeuteen vetoaisi joku muu kuin todistaja itse.

22 §.

Ehdotetun pykälän 2 momentin mukaan mm. asianajajan ja lääkärin palveluksessa olevalla tai apuna toimineella on sama oikeus kieltäytyä todistamasta kuin asianajajalla tai lääkärillä. Momentti tulisi sovellettavaksi muiden kuin terveydenhuollon ammattihenkilöiden kohdalla, joita koskee luvun 14 §. Käytännössä kysymykseen voisivat tulla esimerkiksi sihteerit, vastaanottovirkailijat sekä laskutuksesta ja arkistoinnista huolehtivat henkilöt. Momentin soveltamista yksittäisessä tapauksessa on harkittava perusteluissa mainitun lähtökohdan valossa: salassapito-oikeutta tai -velvollisuutta ei pidä voida kiertää niin, että kuullaan esimerkiksi lääkärin asemesta hänen alaistaan tai apuna toiminutta henkilöä. Apuna toimiminen ei ole myöskään sidottu henkilön muodolliseen asemaan, kuten palveluksessa olemiseen.

Valiokunta on edellä ehdottanut 12 §:n muuttamista niin, että siihen lisätään uusi 2 ja 4 momentti ja 2 momentti siirretään 3 momentiksi ja 3 momentti 5 momentiksi. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa, että 22 §:n 3 momentin viittaussäännökseen tehdään tarkistus.

24 §.

Ehdotetun 1 momentin 1 kohdan mukaan riita-asiassa, jossa sovinto on sallittu, asianosaisten suostumuksella voitaisiin käyttää todisteena kirjallista todistajankertomusta. Valiokunta painottaa, että säännöksen mukaan kaikkien asianosaisten tulee suostua kirjallisen todistajankertomuksen käyttöön. Tuomioistuin voi prosessinjohdossaan kiinnittää tarvittaessa asianosaisen huomion suostumuksen merkitykseen ja esittää harkittavaksi todistajan kuulemista suullisesti. Käytännössä kirjallinen kertomus voisi olla perusteltu silloin, kun todistaja kertoo kokonaisuuden kannalta vähäisestä yksityiskohdasta tai kun todistajankertomuksen uskottavuutta ei ylipäätään ole aihetta riitauttaa tai kun todistajankertomus käsittelee asiantuntijatodistelua lähenevään tapaan esimerkiksi teknisiä tai lääketieteellisiä kysymyksiä.

Ehdotetun 3 momentin mukaan esitutkinnassa videotallenteeseen tai siihen rinnastettavaan muuhun kuva- ja äänitallenteeseen tallennettua kuulustelua voidaan tietyissä tilanteissa käyttää todisteena, jos syytetylle on varattu esitutkinnassa asianmukainen mahdollisuus esittää kuulusteltavalle kysymyksiä. Menettely olisi mahdollinen silloin, kun asianomistajana on 1) henkilö, joka ei ole täyttänyt 15 vuotta tai jonka henkinen toiminta on häiriintynyt, 2) 15—17-vuotias henkilö, joka on erityisen suojelun tarpeessa ottaen huomioon etenkin hänen henkilökohtaiset olosuhteensa ja rikoksen laatu taikka jos 3) rikoslain 20 luvun 1—7 §:ssä tarkoitetun seksuaalirikoksen asianomistaja ei halua tulla oikeudenkäyntiin kuultavaksi.

Yleisperusteluista ilmenevistä syistä valiokunta ehdottaa 3 momentin 3 kohdan muuttamista ja uuden 4 kohdan säätämistä. Kohtaan 3 jäisi hallituksen esitystä vastaava sääntely niin, että se koskisi vain 15—17-vuotiaita seksuaalirikosten asianomistajia. Lakivaliokunta ehdottaa, että muutetussa 3 kohdassa 15—17-vuotiaiden seksuaalirikosten asianomistajien kohdalla tallenteen käyttö on ikäryhmän erityispiirteiden vuoksi perusteltua säätää riippumaan siitä, haluaako henkilö tulla kuulluksi tuomioistuimessa. Näin on valiokunnan mukaan perusteltua säätää siitä huolimatta, että jo 2 kohdassa säädetään 15—17-vuotiaista asianomistajista; 2 kohta ei olisi yhtä velvoittava kuin muutettu 3 kohta. Valiokunta kuitenkin huomauttaa siitä, että sääntely voi johtaa ongelmallisiin tilanteisiin näytön arvioinnissa. Tämän vuoksi asianomistajalle tuleekin tehdä esitutkinnassa selkoa niistä riskeistä, joita näytön jättäminen tallenteen varaan saattaa aiheuttaa.

Uuteen 4 kohtaan otettaisiin täysi-ikäisiä seksuaalirikosten asianomistajia koskeva sääntely. Täysi-ikäisten seksuaalirikosten uhrien osalta luovuttaisiin yleisperusteluissa esitetyillä perusteilla siitä, että pelkkä asianomistajan oma tahto olla todistamatta oikeudenkäynnissä voisi olla peruste hyödyntää esitutkintatallennetta todisteena. Valiokunta ehdottaa, että esitutkintatallennetta voitaisiin käyttää todisteena asianomistajan kuulemisen sijaan, jos kuuleminen oikeudenkäynnissä vaarantaisi hänen terveytensä tai aiheuttaisi muuta vastaavaa merkittävää haittaa. Tällainen haitta voi valiokunnan mukaan olla tuomioistuinkuulemisesta aiheutuva muu kuin sairaudeksi luettava psyykkisen tilan häiriintyminen, joka vaikeuttaa merkittävästi asianomistajan mahdollisuuksia elää normaalia elämää ja joka ilmenee esimerkiksi vakavana keskittymiskyvyn puutteena tai pelkotilana. Ehdotetussa säännöksessä viitataan seksuaalirikoksia koskeviin RL:n 20 luvun 1—7 §:iin. Hallituksen esityksen antamisen jälkeen lukua on muutettu lailla 509/2014 siten, että pakottamista sukupuoliyhteyteen koskeva 3 § on kumottu ja lukuun on säädetty uusi seksuaalista ahdistelua koskeva 5 a §. Nämä muutokset aiheuttavat tarpeen säätää 3 ja 4 kohdat siten, että niissä mainitaan pykälät, joihin säännöstä sovelletaan. Kohdissa tarkoitettuja seksuaalirikoksia olisivat raiskaus, törkeä raiskaus, pakottaminen seksuaaliseen tekoon, seksuaalinen hyväksikäyttö, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Voimassa olevassa laissa vastaavat kriminalisoinnit ovat RL:n 20 luvun 1, 2, 4, 5, 6 ja 7 §:ssä. Valiokunta ei pidä perusteltuna lisätä kohtaan muita rikoksia.

Valiokunta huomauttaa edelleen, että säännöksen myötä voidaan joutua myös tilanteeseen, jossa seksuaalirikosasian vastaaja haluaa esittää asianomistajalle kysymyksiä käsittelyssä esiin tulleiden seikkojen johdosta. Tällöin on mahdollista joko täydentää esitutkintaa kesken prosessin taikka kuulla vastaajaa pääkäsittelyssä. Jälkimmäisessä tilanteessa 3 momentissa säädettyjen edellytysten tulee täyttyä. Valiokunnan käsityksen mukaan tällaisissa tilanteissa on kuitenkin vaikea nähdä, että asianomistajan kuuleminen esitutkinnassa olisi hänen kannaltaan parempi vaihtoehto kuin esimerkiksi hänen kuulemisensa tuomioistuimessa vastaajan läsnä olematta.

Tallennettu kertomus ilman kyselymahdollisuutta pääkäsittelyssä antaa lähtökohtaisesti normaaliprosessia heikommat edellytykset näytön arviointiin. Tältä osin valiokunta korostaa vastaajan oikeusturvan edellyttävän, ettei tallennettuun kertomukseen vetoaminen saa alentaa näyttökynnystä rikosasiassa.

25 §.

Ehdotettu 2 momentti koskee itsekriminointisuojaa. Korkein oikeus on EIT:n ratkaisujen perusteella katsonut itsekriminointisuojaa koskevan oikeudenloukkauksen korjaamattomuuden merkitsevän sitä, että oikeudenkäynti voi yleensä olla oikeudenmukainen vain, mikäli syyllisyyttä arvioitaessa ei nojauduta sellaisiin epäillyn lausumiin, joita rasittaa tällainen oikeudenloukkaus. Ehdotuksessa on kysymys jo nykyisin noudatettavan käytännön säätämisestä lakiin.

Ehdotetun pykälän ensimmäisen virkkeen mukaan rikosasiassa ei saa hyödyntää 18 §:ssä säädetyn vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistetta.

Momentti on tulkittavissa siten, että sen välitön soveltaminen ulottuisi myös tuomioistuinkäsittelyä aikaisempaan vaiheeseen, kuten esitutkintaan. Tätä tukee myös se seikka, että tuomioistuin on nimenomaisesti mainittu pykälän 1 ja 3 momenteissa, mutta ei 2 momentissa. Sinänsä säännöksen paikasta todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevassa OK 17 luvussa ja lainkohdan perusteluista käy selvästi ilmi, että säännös koskee tuomioistuimen velvollisuutta jättää todiste hyödyntämättä. Valiokunta ehdottaa kuitenkin selvyyden vuoksi 2 momentin muuttamista siten, että se koskee nimenomaisesti tuomioistuimia. Näin kirjoitustapa yhdenmukaistuisi säännöksen 1 ja 3 momentin kanssa. Valiokunta kuitenkin huomauttaa, että hyödyntämiskiellot tulee ottaa huomioon myös esitutkinnassa, mutta puheena olevan säännöksen suora soveltaminen esitutkinnassa saattaisi johtaa hankaliin tilanteisiin. Epäselviä tapauksia saattaa syntyä momentissa viitatun 17 luvun 18 §:n soveltamisessa, jossa viitataan saman luvun 17 §:n 1 momenttiin, jossa on määritelty läheisen käsite. Läheisyyssuhteen arviointi itsekriminointisuojan kannalta tulee valiokunnan mukaan suorittaa tuomioistuimessa. Esitutkinnassa tällaiseen todistusaineistoon, jonka hyödynnettävyys on tulkinnanvaraista, tulisi kuitenkin voida tukeutua.

Yleisesti hyödyntämiskieltosääntelyn osalta on valiokunnan mukaan suotavaa, että epäilty taikka hänen avustajansa esimerkiksi esitutkinnan loppulausunnossa vetoaisi hyödyntämiskieltoon, mikäli sen perusteet ovat tuolloin hänen tiedossaan. Näin väitteen perusteet voitaisiin selvittää jo esitutkinnassa ja ainakin ne tulisivat etukäteen syyttäjän ja tuomioistuimen tietoon. Epäiltyä ei voi pakottaa väitteen esittämiseen ennen oikeudenkäyntiä, mutta avustajalta voidaan edellyttää lojaalisuutta oikeudenkäyntimenettelyä kohtaan eli muun ohella sitä, että tämä ryhtyy toimiin, jolla selvästi edistetään menettelyn sujuvuutta ja ennaltaehkäistään oikeudenkäynnin viivästymistä.

Väärinkäsitysten välttämiseksi valiokunta toteaa, että itsekriminointisuojasäännös ei koske ennen esitutkinnan aloittamista tapahtuneessa alustavassa puhuttelussa vapaaehtoisesti annettuja raskauttavia lausuntoja tai poliisille vapaaehtoisesti luovutettua aineistoa (kuten kirjanpitoa), vaikka henkilölle ei olisi ilmoitettu ETL 7:10:n mukaisesti hänen oikeudestaan olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Myös hallituksen esityksen perusteluissa (HE s. 89) on todettu, että itsekriminointisuoja ei koske vapaaehtoisesti annettuja lausumia, eikä käsillä oleva momentti siten tule näissä tilanteissa sovellettavaksi. ETL:n 7 luvun 10 §:n 2 momentissa (818/2014) tarkoitetun ilmoituksen merkitys liittyy siihen, onko henkilöllä ollut asianmukainen mahdollisuus järjestää puolustuksensa (ks. myös KKO 2012:45 ja KKO 2013:25). Ehdotettu säännös ei siis mahdollista sitä, että henkilö voisi vapaaehtoisesti luovuttamalla todisteita saada taktikoitua todisteita hyödyntämiskiellon piiriin, eikä käsillä oleva säännös anna siten henkilölle tilaisuutta valita sopivinta viranomaismenettelyä. Näin ollen vapaaehtoisesti luovutettua todistetta voidaan pykälän estämättä hyödyntää näyttönä.

Ehdotetun 2 momentin toisen virkkeen mukaan hyödyntämiskielto koskee myös todistetta, joka on hankittu muussa menettelyssä kuin esitutkinnassa tai rikosasian oikeudenkäynnissä henkilöltä pakkokeinon käyttämisen uhalla tai muutoin vastoin hänen tahtoaan, jos hän oli tällöin epäiltynä tai vastaajana rikoksesta taikka esitutkinta tai oikeudenkäynti oli vireillä rikoksesta, josta häntä syytetään, ja jos todisteen hankkiminen rikosasiassa olisi ollut vastoin 18 §:ää.

Henkilölle voi olla laissa asetettu velvollisuus antaa tietoja muussa menettelyssä, kuten konkurssimenettelyssä tai verotusmenettelyssä, ja häneen voidaan säännöksen estämättä myös kohdistaa erilaisia keinoja tietojen saamiseksi. Muussa menettelyssä saatuja tietoja ei kuitenkaan saa momentin mukaan käyttää todisteena rikosasiassa, jos muussa menettelyssä ja rikosprosessissa on kysymys samasta asiasta ja jos menettelyjen välillä on ajallinen yhteys.

Valiokunta korostaa väärinkäsitysten välttämiseksi sitä, että säännöstä sovelletaan vain rikossyytettä käsittelevässä oikeudenkäynnissä, eikä se koske esimerkiksi veron määräämistä taikka muuta hallinnollista menettelyä. Se, että EIT ratkaisukäytännössään rinnastaa hallinnollisen sanktiomenettelyn jonkin ihmisoikeussopimuksen vähimmäisvaatimuksen osalta rikosasiaan, ei tarkoita, että tällaisissa asioissa noudatettaisiin rikosasioiden oikeudenkäyntimenettelyä taikka joitain sitä koskevia säännöksiä. Hallinnollisessa sanktiomenettelyssä hankitun tiedon hyödyntämiskelpoisuus ratkaistaan sitä koskevan erityislainsäädännön nojalla ja viime kädessä suoraan EIT:n ratkaisuista ilmenevän ihmisoikeussopimuksen tulkinnan nojalla.

Ehdotettu säännös tulisi sovellettavaksi esimerkiksi tilanteissa, joissa Verohallinto toimittaa verotarkastusta veroilmoituksen oikeellisuuden valvomiseksi ja samanaikaisesti on vireillä syyte tai aloitettu esitutkinta samaa veroilmoitusta annettaessa tapahtuneesta verorikoksesta. Tällöin kyseisessä verotarkastuksessa on otettava huomioon itsekriminointisuoja. Sääntely ei kuitenkaan koske verotusmenettelyssä saatuja tietoja, mikäli henkilö ei ole samaan aikaan epäiltynä tai vastaajana rikoksesta taikka jos esitutkinta tai oikeudenkäynti ei ollut vireillä.

Ehdotetussa sääntelyssä itsekriminointisuoja ulotetaan siis koskemaan niin sanottuja rinnakkaisia prosesseja. Sääntely kuitenkin vastaa voimassa olevaa oikeuskäytäntöä, eikä esityksellä ole tarkoitus muuttaa nykyistä oikeustilaa. Ne bis in idem -kiellosta, sitä koskevasta erityissääntelystä esimerkiksi verotuksessa (ks. laki erillisellä päätöksellä määrättävästä veron- tai tullinkorotuksesta, 781/2013) ja oikeuskäytännöstä seuraa, ettei tuomioistuimeen pitäisi tulla käsiteltäväksi rikosasiaa, jossa on kysymys samasta asiasta kuin rikosasiaan rinnastettavassa menettelyssä jo kertaalleen käsitellystä asiasta.

Rinnakkaisten prosessien osalta valiokunta toteaa myös selvennykseksi, että veron määräämistä koskeva menettely päättyy siihen, kun veron määräämistä koskeva päätös annetaan. Päätös voi olla esimerkiksi tuloverotuksessa tehtävä säännönmukainen verotuspäätös tai verotuksen oikaisupäätös. Ennen päätöksen tekemistä verovelvollinen on verolainsäädännön mukaisesti velvollinen antamaan veron määräämistä varten riittävät ja totuudenmukaiset tiedot, ja esimerkiksi ennen päätöstä tehtävä verotarkastus koskee veron määräämistä. Veron määräämistä koskevassa päätöksessä voidaan tällöin määrätä veronkorotus verolainsäädännön mukaisesti esimerkiksi verotarkastuksessa havaitun ilmoittamattoman tulon perusteella. Eri asia on, että verovelvolliselta veronkorotuksen uhalla vastoin hänen tahtoaan saatuja tietoja ei voida hyödyntää rinnakkaisessa rikosprosessissa.

Edellä todettujen näkökohtien lisäksi säännöksen soveltamisen kannalta on keskeistä, miten määritellään säännöksen ajallinen ulottuvuus ("epäiltynä tai vastaajana rikoksesta taikka esitutkinta tai oikeudenkäynti oli vireillä rikoksesta") ja ilmaisu "vastoin tahtoaan".

Valiokunta korostaa, että ehdotettu säännös sitoo hyödyntämiskiellon käyttämisen yksinomaan siihen tilanteeseen, jossa esitutkinta tai rikosoikeudenkäynti oli jo vireillä silloin, kun tieto annettiin muussa menettelyssä. Ajallinen yhteys on momentin mukaan kahdessa tilanteessa: ensinnäkin kun henkilön antaessa tietoja muussa menettelyssä hän olisi samasta asiasta esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä tai syytettynä ja toiseksi kun esitutkinta on vireillä asiasta, josta henkilöä sittemmin syytetään, vaikka hän muussa menettelyssä tietoja antaessaan ei olisikaan vielä epäiltynä.

Ensin mainittu aikarajoitus ("epäiltynä tai syytettynä") perustuu EIT:n vakiintuneeseen tulkintakäytäntöön ja tarkoittaa ajankohtaa, jolloin henkilöä on kuultu esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä taikka henkilöön on esitutkinnassa kohdistettu rikosepäilyn vuoksi muu merkittävä hänen oikeuksiinsa vaikuttava toimenpide.

EIT:n käytännössä on myös katsottu itsekriminointisuojaa loukkaavaksi menettelytavaksi, jos todiste hankitaan, kun rikosoikeudenkäynti on vireillä tai se on odotettavissa. Ehdotettu toinen aikarajoitus ("esitutkinta tai oikeudenkäynti oli vireillä rikoksesta, josta häntä syytetään") perustuu tähän. Kyseessä on tilanne, jossa todisteen luovuttaja ei ole vielä muodollisesti epäiltynä, mutta esitutkinta on aloitettu koskien sitä rikosta, josta hänet myöhemmin asetetaan syytteeseen. Valiokunta korostaa, että rikosoikeudenkäynti voi olla ehdotetussa säännöksessä tarkoitetulla tavalla odotettavissa, kun rikosprosessin ensimmäinen vaihe, esitutkinta on aloitettu eli on tehty päätös esitutkinnan aloittamisesta. Valiokunta viittaa EIT:n useasti esittämään näkemykseen siitä, että itsekriminointisuojan tarkoituksena on suojata siltä, että viranomaiset ja erityisesti syyttäjät hankkisivat pakolla näyttöä syytteen tueksi (esim. Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta, suuri jaosto, 17.12.1996, kohta 68; ks. myös KKO 2014:82, kohta 18).

Valiokunnalle on myös esitetty, että momentissa käytetty ilmaisu "vastoin hänen tahtoaan" on liian lavea. Ehdotuksen tarkoituksena on, että kaikkien pakolla hankittujen todisteiden käyttö on lähtökohtaisesti kielletty, jos ajallisen ulottuvuuden kriteeri täyttyy. Valiokunta korostaa kuitenkin, että itsekriminointisuojaa on vakiintuneesti tulkittu niin, ettei se koske jonkin viranomaistoimenpiteen passiivista sietämistä. Muun muassa asiakirjojen takavarikointi ja käyttäminen näyttönä asiakirjojen haltijaa vastaan on sallittua. Kuten hallituksen esityksessä (s. 89/I) ja perustuslakivaliokunnan lausunnossa (PeVL 39/2014 vp, s. 4/I) on todettu, itsekriminointisuojaa ei loukkaa se, että henkilö joutuu sietämään passiivisesti esimerkiksi kotietsinnän toimittamisen tai verinäytteen oton. Itsekriminointisuoja koskee niitä tilanteita, joissa henkilö pakotetaan aktiivisesti tuottamaan raskauttavia todisteita, kuten tunnustamaan tai kertomaan todisteen sijaintipaikka taikka johdattamaan todisteen luokse.

Ehdotetun 2 momentin kolmannen virkkeen mukaan, jos henkilö kuitenkin on muussa menettelyssä kuin rikosasian käsittelyssä tai siihen rinnastuvassa menettelyssä antanut lakisääteisen velvollisuutensa täyttämisen yhteydessä totuudenvastaisen lausuman taikka väärän tai sisällöltään totuuden vastaisen asiakirjan taikka väärän tai väärennetyn esineen, sitä saadaan hyödyntää todisteena velvollisuuden vastaista menettelyä koskevassa rikosasiassa.

Kyseisellä 2 momentin viimeisellä virkkeellä varmistetaan, ettei ehdotettua säännöstä sovelleta lakimääräisiin ilmoitusvelvollisuuksiin niin, että velvollisuus niiden täyttämiseen vesittyy. Valiokunta huomauttaa siitä, ettei muissa menettelyissä, kuten veron määräämistä koskevassa menettelyssä, ole kysymys siitä, että henkilö olisi velvollinen ilmiantamaan itsensä rikoksesta (vrt. KKO 2014:67), vaan tietojenantovelvollisuus palvelee asianomaisen lainsäädännön tarkoituksen toteuttamista, kuten verotuksen oikeellisuutta tai konkurssipesän selvittämistä. Käytännössä tärkein tilanne on verotus, jossa säännönmukaisen veroilmoitusvelvollisuuden täyttämisessä annettujen väärien taikka puutteellisten tietojen tulee edelleenkin johtaa rangaistusvastuuseen veropetoksesta. Tämä on myös EIT:n ratkaisukäytännön mukaista, ja tähän onkin nimenomaisesti viitattu esityksen perusteluissa.

Ehdotetun 3 momentin mukaan tuomioistuimen on jätettävä hyödyntämättä lainvastaisesti hankittu todiste myös, jos siihen on painavat syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet.

Ehdotettu 3 momentti olisi yleinen säännös lainvastaisesti hankitun todisteen hyödynnettävyydestä ja samalla poikkeus vakiintuneesti sovelletusta vapaan todistelun periaatteesta. Hallituksen esityksen tarkoitus ei kuitenkaan ole tehdä suurta muutosta nykytilaan, koska oikeuskäytännössä on jo voitu päätyä hyödyntämiskiellon asettamiseen ihmisoikeusvelvoitteiden tai yleisten periaatteiden nojalla. Esityksen mukaan tuomioistuimella säilyisi laaja tapauskohtainen harkintavalta. Valiokunnan mukaan sen, että kielto on hyvin poikkeuksellinen, tulee yleisperusteluissa esitetyin perustein käydä säännöksestä selvästi ilmi.

Valiokunta ehdottaa, että 3 momentin alun presumptio ("jätettävä hyödyntämättä") muutetaan toiseen muotoon siten, että tuomioistuin "saa hyödyntää myös lainvastaisesti hankittua todistetta". Tämä muutos vastaa esityksen perusteluja. Tästä pääsäännöstä poikkeamisen edellytykseksi valiokunta ehdottaa sitä, vaarantaako näin hankitun todisteen hyödyntäminen "oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista".

Edellä todetun mukaan ehdotetut 1 ja 2 momentit seuraavat Euroopan ihmisoikeuden linjaa todisteen asettamisesta hyödyntämiskieltoon. Hyödyntämiskieltojen osalta EIT:n ratkaisuista kolmantena tapauksena voidaan mainita viranomaisen toteuttama lainvastainen ns. rikosprovokaatio, jossa henkilö yllytetään tekemään rikos, jota hän ei olisi ilman yllytystä tehnyt. Tällaisessa tapauksessa EIT on pitänyt oikeudenkäyntiä kokonaisuudessaan epäoikeudenmukaisena. EIT on katsonut, että asia voidaan korjata asettamalla hyödyntämiskielto. Hallituksen esityksessä (s. 94/I) on katsottu, että Suomen oikeusjärjestyksen kannalta luontevin reagoimiskeino on hyödyntämiskielto.

Muissa tapauksissa EIT ei ole ottanut ehdotonta kantaa hyödyntämiskieltoon. EIT:n vakiintuneen linjan mukaan todistelu ja sitä koskeva sääntely järjestetään lähtökohtaisesti kansallisella tasolla. EIT:n tehtävä on arvioida menettelyn oikeudenmukaisuutta kokonaisuutena, ottaen huomioon syytetyn oikeudet sekä asianomistajan edut ja julkiset intressit sekä tarvittaessa todistajan oikeudet (esim. Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta, suuri jaosto, 5.12.2011, kohta 118). Edelleen EIT on todennut, että lähtökohtaisesti sen tehtävänä ei ole ottaa kantaa siihen, saadaanko lainvastaisesti hankittua todistetta hyödyntää (esim. Gäfgen v. Saksa suuri jaosto, 1.6.2010, kohdat 163—164).

EIT:n mukaan hyödynnettävyyteen liittyen on arvioitava, onko oikeudenkäynti ollut kokonaisuutena oikeudenmukainen todisteen hankkimistapa huomioon ottaen. Tässä arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota lainvastaisuuden laatuun sekä siihen, onko ihmisoikeussopimusta mahdollisesti rikottu ja mahdollisen loukkauksen laatu. Merkitystä on myös sillä, onko oikeudenkäynnissä voitu riitauttaa todiste ja vastustaa sen käyttöä. Lisäksi on otettava huomioon todisteen laatu, olosuhteet, joissa se on hankittu, ja näiden olosuhteiden merkitys todisteen luotettavuudelle. Huomiota on kiinnitetty myös siihen, missä määrin muuta, laillisesti hankittua näyttöä on asiassa esitetty. Merkitystä rikosasioissa on myös puolustuksen oikeuksien toteuttamisella ja erityisesti avustajan saamisella (Ibrahim ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta, 16.12.2014; ks. myös esim. Haxha v. Albania, 8.10.2013). Näissä kahdessa tapauksessa tai Gäfgen-tapauksessa ei todettu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkauksia (ks. EIT:n käytännöstä, oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 65/2012, s. 51—53).

Valiokunta toteaa, että muutettu 3 momentin sanamuoto vastaa EIT:n käytäntöä, jonka kansalliset tuomioistuimet ja muut viranomaiset ovat velvollisia ottamaan huomioon. Näin ollen momentti ei laajentaisi hyödyntämiskiellon alaa yli sen, mikä seuraa jo nyt Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta ja EIT:n käytännöstä. Toisaalta uuden sanamuodon on tarkoitus supistaa hyödyntämiskieltoa hallituksen esitykseen nähden.

Ehdotettu säännös kuuluisi muutettuna seuraavasti: "Muussa tapauksessa tuomioistuin saa hyödyntää myös lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet." Valiokunta korostaa, että näin muotoiltuna hyödyntämiskielto ei menisi pidemmälle kuin mitä ihmisoikeussopimus edellyttää. Valiokunta ei ehdota säännöksen lopussa mainittujen harkintakriteereiden muuttamista, mutta katsoo tarpeelliseksi oikaista eräitä niihin liittyviä hallituksen esityksessä esitettyjä tulkintasuosituksia.

Asianomistajan oikeudet.

Valiokunta korostaa, että momentin kriteeri, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaarantuminen, koskee kaikkia oikeudenkäynnin osapuolia. Todisteen hyödyntämättä jättäminen voi loukata asianomistajan oikeusturvaa. Tästä seuraa, että säännöksen soveltamisessa pitää ottaa huomioon yhtä lailla asianomistajan oikeusturvan toteutuminen.

"Asian laatu".

Hallituksen esityksen perustelujen mukaan rikoksen selvittämisintressi on todisteen hyödynnettävyyttä puoltava tekijä ja selvittämisintressin painoarvo kasvaa, mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys. Valiokunta pitää tätä lähtökohtaa hyväksyttävänä, mutta korostaa, että rikoksen selvittämisintressi on tärkeä kaikkien rikosten kohdalla ja että vakavuus on suhteellinen käsite ja sen korostamisesta ei tule tehdä vastakohtaisjohtopäätelmää. Näin ollen esimerkiksi törkeissä talousrikoksissa kynnys hyödyntämiskiellon asettamiselle on korkea.

"Todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus".

Valiokunta huomauttaa, että on sinänsä selvää, ettei viranomainen voi ryhtyä menettelemään lainvastaisesti todisteiden hankkimiseksi. Hyödyntämiskielto ei valiokunnan mukaan, toisin kuin hallituksen esityksessä on esitetty, kuin erittäin poikkeuksellisesti ulotu hankkimistavan perusteella tapauksiin, joissa todiste on joutunut viranomaisen käsiin kolmannen osapuolen, kuten pankkivirkailijan, tekemän rikoksen perusteella. Tällaisesta tilanteesta on kysymys esimerkiksi silloin, kun Suomen veroviranomaisten haltuun päätyy esimerkiksi ulkomaisesta pankista varastettuja tilitietoja. Muotoseikkojen ohittamisen tai virheiden tai puutteiden ei tule johtaa hyödyntämiskieltoon.

"Todisteen hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle".

Valiokunta korostaa tämän harkintakriteerin keskeistä merkitystä. Epäluotettavia todisteita ei tule hyödyntää.

"Muut olosuhteet".

Muuna huomioon otettavana olosuhteena hallituksen esityksessä mainitaan sen asianosaisen, jota vastaan todiste aiotaan esittää, suhtautuminen todisteen hyödynnettävyyteen. Valiokunta ei rikosasioissa pidä ohjetta perusteltuna. Syytetyn kielteiselle suhtautumiselle häntä vastaan esitettyyn näyttöön ei voida antaa merkitystä hyödyntämiskieltoa harkittaessa.

Kaiken kaikkiaan 3 momentin uusi sanamuoto tarkoittaa sitä, että tuomioistuin saa hyödyntää myös lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista.

26 §.

Ehdotetun pykälän mukaan asianosaista voidaan kuulustella todistelutarkoituksessa. Riita-asian asianosaisen on pysyttävä totuudessa antaessaan kertomuksensa ja vastatessaan tehtyihin kysymyksiin. Rikosasian asianomistajan on pysyttävä totuudessa tehdessään selkoa asiasta ja vastatessaan tehtyihin kysymyksiin.

Ehdotetun pykälän sisältö vastaisi sitä, mitä säädetään voimassa olevassa OK 14:1:ssä ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997, jäljempänä ROL) 6:5.3:ssa. Totuusvelvollisuuksien alasta riita-asioissa ja asianomistajan osalta rikosasioissa on tehty selkoa perusteluissa (s. 95). Niiden mukaan riita-asian asianosaisella on ns. positiivinen totuusvelvollisuus (kerrottava totuudenmukaisesti kaikki, mitä asiasta tietää), kun taas rikosasiassa asianomistajalla on ns. negatiivinen totuusvelvollisuus (ei ole velvollisuutta lausua, mutta pysyttävä totuudessa siltä osin kuin lausuu). Valiokunta toteaa, että voimassa olevan oikeustilan on tarkoitettu jatkuvan entisellään.

Totuudenvastaisten tietojen ilmaisemisen ja tietojen salaamisen rangaistavuus arvioidaan RL:n 15 luvun rangaistussäännösten tunnusmerkistöjen mukaan, ei käsillä olevan säännöksen mukaan.

29 §.

Voimassa olevassa oikeudessa omaksutusta kolmijaosta asianosaisiin, todistajiin ja ns. kuultaviin luovuttaisiin. Jatkossa viimeistä ryhmää ei enää olisi, vaan asianomistajaa, jolla ei ole vaatimuksia, ja kanssaepäiltyjä kuullaan todistajina. Heitä koskisi kuitenkin joiltain osin muista todistajista poikkeava sääntely (ks. ehdotettu 44 §:n 2 momentti ja 64 §:n 1 momentti sekä 4. lakiehdotus). Valiokunta on edellä käsitellyt muutokseen liittyviä näkökohtia ehdotetun OK 17:18:n perusteluissa.

Valiokunta huomauttaa, että sääntely tulee johtamaan nykyistä laajemmin siihen, että oikeudenkäynnin eri vaiheissa voi tapahtua roolimuutoksia. Alkuvaiheessa asianomistaja, jolla ei ole vaatimuksia asiassa, voisi olla todistaja, jolloin häneen sovellettaisiin todistajan kieltäytymisoikeutta koskevia säännöksiä. Asianomistajalla on kuitenkin oikeus muuttaa kantaansa vaatimusten osalta esimerkiksi muutoksenhaussa. Myöhemmässä prosessivaiheessa, kun hänen asemansa on muuttunut asianomistajaksi, häneen sovellettaisiinkin asianomistajan kieltäytymisoikeutta koskevia säännöksiä. Esitutkinnassa roolimuutoksen vaikutus eliminoidaan säännönmukaisesti kuulustelemalla henkilö uudestaan vaihtuneen roolin mukaisessa asemassa. Oikeudenkäynnissä ei tällaista mahdollisuutta useinkaan ole, joten tarvittaessa meneteltäisiin perusteluissa (HE s. 95/II) mainitun ratkaisun KKO 1987:62 sisältämän oikeusohjeen mukaisesti.

Valiokunta toteaa, että kuultavien ryhmästä luopumisella tarkoitetaan hallituksen esityksessä nimenomaan voimassa olevassa OK 17:18:ssä tarkoitettuja tahoja. Lainsäädännössä on erityissäännöksiä oikeudenkäyntiin osallisen OK 17 luvusta poikkeavasta prosessuaalisesta asemasta, kuten vahingonkorvauslain 7 luvun 5 § (1423/1991), työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta annetun lain 50 §:n 2 momentti (492/2011) ja RL:n 38 luvun 10 §:n 3 momentti (441/2011). OK 17:18:ssä tarkoitetusta kuultavien ryhmästä luopumisella ei ole vaikutusta OK 17 luvun ulkopuolisiin erityissäännöksiin. Tällaisia kuultavia eivät ole esimerkiksi ulosottomiehet, joiden asema oikeudenkäynnissä määräytyy jatkossakin ulosottokaaren mukaan. Sama koskee muitakin OK 17 luvun ulkopuolisia erityissäännöksiä.

35 §.

Ehdotetun 1 momentin mukaan asiantuntijan on oltava rehelliseksi ja alallaan taitavaksi tunnettu. Vaikka esityksessä lähdetään siitä, että jatkossa sekä asianosainen että tuomioistuin voisi nimetä asiantuntijan, kelpoisuutta koskeva säännös on edelleen tarpeen, koska se ohjaa asianosaisen ja asiantuntijaksi kaavaillun päätöksentekoa ja toimintaa.

Kuten hallituksen esityksen perusteluissa (s. 35/I) on todettu, ensisijaisesti vastuussa kelpoisuusvaatimusten täyttymisestä on asianosainen ja asiantuntija itse. Tuomioistuin voi ottaa puutteet kelpoisuudessa huomioon arvioidessaan näyttöä. Viime kädessä tuomioistuin voi evätä epäpäteväksi katsotun asiantuntijan lausunnon. Kelpoisuudella on myös merkitystä arvioitaessa, onko kysymys sellaisesta tarpeellisesta todistelusta, jonka korvaamisesta oikeudenkäyntikuluna säädetään OK 21 luvussa.

50 §.

Ehdotetun 2 momentin mukaan todistaja ei saa olla käsittelyssä läsnä enempää kuin hänen kuulustelemisensa vaatii. Säännöksen tavoitteena on, ettei todistajan kertomukseen pitäisi voida vaikuttaa muiden todistajien kertomukset. Tämän vuoksi tuomioistuimen pitää pystyä estämään, että istuntosalissa pidetään mobiililaitetta auki tai että lähetit kertovat suullisesti todistajankertomuksesta vuoroaan odottaville. Valiokunta toteaa, että kysymys on istuntojen käytännön järjestämistavasta.

Oikeudenkäynnissä äänen tai kuvan tallentaminen tai siirtäminen on oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 21 §:n mukaan ilman tuomioistuimen puheenjohtajan lupaa kielletty. Toisaalta tuomioistuimen tehtävä on valvoa, että oikeudenkäynnissä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä, ja antaa tästä tarvittavat määräykset (ROL 6:5, OK 14:6). Tuomioistuin voi määrätä poistettavaksi sen, joka häiritsee käsittelyä tai käyttäytyy sopimattomasti. Tuomioistuin voi myös määrätä järjestyssakon tai henkilön otettavaksi säilöön (OK 14:6—7). Valiokunnan mukaan laissa on asianmukaiset säännökset mobiililaitteiden käyttämiseen tai lähettitoimintaan puuttumiseksi, ja niihin tulee tarvittaessa myös turvautua.

66 §.

Ehdotetun 2 momentin mukaan asiantuntijan nimennyt yksityinen asianosainen vastaa asiantuntijan palkkiosta ja korvauksesta. Jos asiantuntijan on nimennyt useampi asianosainen, he vastaavat asiantuntijan palkkiosta ja korvauksesta yhteisvastuullisesti. Jos tuomioistuin on omasta aloitteestaan nimennyt asiantuntijan, yksityisten asianosaisten on yhteisvastuullisesti suoritettava hänelle palkkio ja korvaus. Muissa tapauksissa palkkio ja korvaus suoritetaan valtion varoista.

Valiokunta huomauttaa, että säännös koskee ensikätistä vastuuta asiantuntijan palkkiosta eli sitä, kuka tai ketkä yksityisistä asianosaisista ovat velvollisia palkkion maksamaan. Jos asiantuntija on syyttäjän nimeämä, sovellettavaksi tulee viimeinen virke, eli valtio vastaa palkkiosta.

Kysymys siitä, kuka on viime kädessä vastuussa asiantuntijan palkkiosta, ratkaistaan oikeudenkäyntikuluja koskevien OK 21 luvun ja ROL 9 luvun mukaisesti. Lähtökohtana on, että asiantuntijapalkkiosta vastaa jutun hävinnyt asianosainen edellyttäen, että asiantuntijalausunto on ollut tarpeen asian selvittämiseksi (OK 21:1, ROL 9:1). Vastaavasti oikeusapulain (257/2002) 4.2 §:n nojalla korvataan valtion varoista asiantuntijan palkkio, jos asiantuntija on ollut tarpeellista todistelua. Jollei palkkio tule korvattavaksi näillä perusteilla, vastuu palkkiosta ratkeaisi käsillä olevan 66 §:n perusteella.

68 §.

Ehdotetun pykälän 3 momentin mukaan tuomioistuin voi erikseen antaa erittäin painavista syistä luvan hakea muutosta esimerkiksi todistelua koskevaan ratkaisuun, kun pääsäännön mukaan tällaiseen ratkaisuun haetaan muutosta pääasian yhteydessä. Säännöksen soveltamisala on tarkoitettu kapeaksi. Perusteluiden mukaan (HE s. 122/I) erillinen muutoksenhaku voisi tulla kysymykseen lähinnä todistelun epäämistä koskevaan päätökseen taikka oikeutta tai velvollisuutta kieltäytyä todistamasta koskevaan päätökseen.

Valiokunta korostaa, että punnintasääntönä momentin soveltamisessa on se, että mitä merkittävämmästä todisteesta on kyse, sitä laajemmin erillinen muutoksenhaku tulee sallia. Esimerkiksi Helsingin hovioikeuden ratkaisussa (R 06/546) oli kyse siitä, että syytteen perustana ollut ainoa todiste asetettiin hyödyntämiskieltoon. Tällaisessa tapauksessa erillinen muutoksenhaku valittamalla tulee lähtökohtaisesti 3 momentin perusteella sallia, kuten myös tilanteissa, joissa on kysymys pääasian ratkaisun kannalta keskeisen todisteen hyödyntämisestä.

26 luku. Valitusasian käsittelyn jatkaminen hovioikeudessa

24 a §.

Ehdotetun 2 momentin mukaan sen lisäksi, mitä 17 luvun 52 §:ssä säädetään, hovioikeuden pääkäsittelyssä voidaan puhelinta taikka muuta siihen soveltuvaa äänen- tai kuvanvälitysmenetelmää käyttäen kuulla todistelutarkoituksessa sellaista käräjäoikeudessa kuultua todistajaa, asiantuntijaa ja asianosaista, jonka kertomuksen uskottavuus voidaan luotettavasti arvioida ilman hänen henkilökohtaista läsnäoloaan, jos tuomioistuin harkitsee tämän soveliaaksi.

Selvyyden vuoksi valiokunta toteaa, että kuten säännöksen alussa olevasta viittauksesta ilmenee, hovioikeus voi kuulla todistajia etäyhteydellä ehdotetun OK 17:52:ssä olevien edellytysten täyttyessä, eikä sillä ole merkitystä, onko kysymyksessä jo kertaalleen käräjäoikeudessa kuultu todistaja vai uusi todistaja. Ehdotetun 24 a §:n 2 momentin loppuosa laajentaa etäkuulemisen mahdollisuutta hovioikeudessa verrattuna 52 §:ään.

2. Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain muuttamisesta

5 luku. Syytteen vireillepanosta

4 §.

Ehdotetun pykälän mukaan syyttäjän on toimitettava tuomioistuimeen sen määräämällä tavalla todisteet ja muu asian käsittelyn kannalta tarpeellinen aineisto.

Ehdotuksen taustalla on tapaus, jossa käräjäoikeus oli lähettänyt syyttäjälle täydennyskehotuksen, jossa syyttäjä oli velvoitettu erottamaan nimeämänsä kirjalliset todisteet muusta esitutkinta-aineistosta tuomioistuimelle toimitettavaan erilliseen kansioon tai toimittamaan kirjalliset todisteet tallenteena, jossa todisteet oli eroteltu sähköiseen hakemistoon. Käräjäoikeus ei ollut ottanut todisteita vastaan, kun niitä ei ollut toimitettu sen vaatimalla tavalla. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden menetelleen virheellisesti. Korkein oikeus puolestaan katsoi (KKO 2013:91), että kysymys oli ROL 6:5.1:ssa tarkoitetusta tuomioistuimen prosessinjohdosta. Kun tuomioistuimen prosessinjohtomääräykset velvoittavat asianosaisia, syyttäjän olisi pitänyt noudattaa käräjäoikeuden päätöstä todisteiden esittämistavasta.

Valiokunta huomauttaa, että ehdotettu säännös kirjaisi nykytilan lakiin. Säännöstä voidaan pitää selventävänä suhteessa ROL 6:5.1:n yleissäännökseen tuomioistuimen prosessinjohtovaltuuksista. Valiokunta toteaa, että kaikki asianosaiset ovat velvollisia noudattamaan tuomioistuimen prosessinjohtomääräyksiä eikä tästä ole ollut epäselvyyttä riita-asioiden asianosaisten taikka rikosasioiden vastaajien tai asianomistajien keskuudessa. Ehdotettu säännös ei aseta syyttäjiä erilaiseen asemaan muihin asianosaisiin verrattuna. Syyttäjä joutuu syyteharkinnassa käymään läpi koko esitutkintaviranomaisen toimittaman esitutkinta-aineiston, ja nimenomaan syyttäjä, eikä esimerkiksi poliisi, päättää tässä yhteydessä, mihin todisteisiin hän tulee syytteen tueksi vetoamaan. Haastehakemuksessa syyttäjä ilmoittaa todisteensa. Syyttäjän on jo syytteen ajamista varten tarpeen huolehtia siitä, että todiste on helposti saatavilla. Asian käsittelyn selkeys ja nopeus edellyttää, että tuomioistuimella on todisteet helposti käytettävissään. Kun tuomioistuimelle toimitetaan säännönmukaisesti esitutkintamateriaalia tätä laajemmin, ei ole työekonomisesti perusteltua, että tuomioistuin joutuisi sen vastaavalla tavalla käymään läpi kuin syyttäjä.

11 a §.

Valiokunta huomauttaa, että säännöksen mukaan ei ole estettä kuulla anonyymiä todistajaa näyttönä saman rikoksen kaikkien vastaajien osalta, jos rikosedellytys ja muut edellytykset täyttyvät ja jos anonymiteetti on myönnetty. Olennaista rikosedellytyksessä on enimmäisrangaistus eikä se, ketä rikoksesta epäillään tai kuinka monta samasta rikoksesta epäiltyä tai syytettyä on.

Perusteluissa ei oteta nimenomaisesti kantaa siihen, mitä anonymiteetille tapahtuu, jos vastaaja valittaa tuomioistuimen ratkaisusta tuomita hänet lievemmästä rikoksesta, joka ei oikeuttaisi anonyymin todistelun käyttöä, ja vaatii syytteen hylkäämistä kokonaan syyttäjän tyytyessä käräjäoikeuden ratkaisuun. Valiokunta painottaa tältä osin sitä perusteluista (HE s. 98/I) ilmenevää seikkaa, että ratkaisevaa anonyymin todistajan käyttämiselle on syyttäjän rangaistusvaatimus. Edellä todetussa tilanteessa ei ole kysymys siitä, että syyttäjä olisi luopunut syytteestä tai vaatisi rangaistusta lievemmästä teosta kuin mitä varten anonymiteetti voidaan myöntää. Siksi ei olisi estettä kuulla todistajaa anonyymisti myös muutoksenhakuasteessa.

11 b §.

Edellä yleisperusteluissa esitetyistä syistä valiokunta ehdottaa, että 3 momenttia muutetaan siten, että anonyymistä todistelusta päättänyt tuomari toimii puheenjohtajana rikosasiassa, jossa kuullaan asianomaista anonyymiä todistajaa. Jos mainittu tuomari on estynyt toimimasta puheenjohtajana, hänen asemestaan rikosasian puheenjohtajana toimivan tuomarin on perehdyttävä anonymiteetistä päättämisestä koskevassa menettelyssä kertyneeseen aineistoon. Perehtymisvelvollisuus on myös muutoksenhakutuomioistuimessa rikosasiassa puheenjohtajana toimivalla tuomarilla.

Valiokunta ei katso, että kaikkien tuomioistuinten jäsenien tulisi olla selvillä anonyymin todistajan henkilöllisyydestä. Riski anonyymin todistajan henkilöllisyyden paljastumisesta kasvaa, mitä useampi henkilö henkilöllisyydestä on selvillä. Käräjäoikeudessa pääasia käsitellään aina joko ns. lautamieskokoonpanossa tai kolmen ammattituomarin taikka näiden vahvennetuissa kokoonpanoissa. Ylemmissä tuomioistuimissa kokoonpanossa on vähintään kolme tai viisi tuomaria. Riittävää pääasian ratkaisemisen kannalta on, että puheenjohtaja on selvillä anonyymin todistajan henkilöllisyydestä. Tämä on riittävää myös siinä suhteessa, että puheenjohtaja voi huolehtia käytännön toimenpiteistä, kuten anonyymin todistajan kutsumisesta ja kuulemisen järjestämisestä. Puheenjohtajan tulee myös huolehtia siitä, että anonyymiä todistajaa kuulustellaan asianmukaisesti, ja esimerkiksi estää esittämästä sellaisia kysymyksiä, joihin vastaaminen voisi paljastaa anonyymin todistajan henkilöllisyyden.

Muutettavaksi ehdotetussa 3 momentissa on myös varauduttava siihen, että anonymiteetistä päättänyt tuomari on estynyt käsittelemästä pääasiaa. Este voisi olla oikeudellinen (kuten esteellisyys) tai tosiasiallinen (kuten siirtyminen toisen viraston palvelukseen). Selvyyden vuoksi on vielä todettava, ettei tuomari tule pääasiassa esteelliseksi yksin sillä perusteella, että hän on myöntänyt todistajalle anonymiteetin.

Lisäksi momentissa säädettäisiin siitä, että muutoksenhakutuomioistuimen puheenjohtajan on tiedettävä anonyymin todistajan henkilöllisyys. Kun otetaan huomioon edellä mainitut puheenjohtajan hoidettaviksi tulevat tehtävät ja etenkin anonyymin todistajan henkilöllisyyden paljastumiseen mahdollisesti tähtäävien kysymysten estäminen, on perusteltua, että puheenjohtaja ei pelkästään tunne anonyymin todistajan henkilöllisyyttä, vaan myös perehtyy yleisesti anonymiteetin myöntämiseen liittyvään aineistoon.

11 c §.

Pykälässä säädetään anonyymiä todistelua koskevan asian valmistelusta ja istuntokäsittelystä sekä käsittelyjulkisuudesta. Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuin voisi kuulla henkilöä, jolle anonymiteettiä vaaditaan. Esityksen perustelujen mukaan kuuleminen olisi pääsääntö, koska samalla tuomioistuin voisi paitsi saada selvitystä anonymiteetin myöntämisen edellytyksistä myös varmistautua siitä, että henkilö ymmärtää anonymiteetin merkityksen ja haluaa sen myönnettäväksi. Valiokunta ei ehdota, että kuuleminen muutetaan pakolliseksi, mutta korostaa, että asia tulee ratkaista vain hyvin poikkeuksellisesti ilman kyseisen henkilön kuulemista.

5. Laki esitutkintalain 7 ja 9 luvun muuttamisesta

4 luku. Esitutkintaperiaatteet ja esitutkintaan osallistuvien oikeudet

15 §. Asianosaisjulkisuus esitutkinnassa.

Hallituksen esityksessä ei ehdoteta muutoksia pykälään. Lailla 818/2014 (ks. HE 71/2014 vp ja LaVM 7/2014 vp) pykälää on kuitenkin muutettu tavalla, mikä aiheuttaa tarpeen muuttaa sitä myös tässä yhteydessä. Muutoksen myötä esitutkinnan asianosaisen osalta asianosaisjulkisuudesta säädetään nykyisin ETL:ssa. Nyt käsiteltävänä olevassa esityksessä ehdotetaan muutettavaksi julkisuuslakia siten, että sen 11 §:n 2 momenttiin lisätään uusi 6 a kohta ja muutetaan momentin 7 kohtaa, johon viitataan uudessa ETL:n 4 luvun 15 §:ssä. Valiokunta ehdottaa, että kyseisen pykälän 3 momenttia muutetaan siten, että siinä viitataan myös uuteen 6 a kohtaan, mikä koskee anonyymiä todistelua. Tämä aiheuttaa tarpeen muuttaa myös lain nimeä ja johtolausetta.

7 luku. Kuulustelut

8 §. Todistajan ilmaisuvelvollisuus ja kieltäytyminen todistamasta.

Valiokunta on edellä ehdottanut 1. lakiehdotuksen 17 luvun 12 §:n muuttamista niin, että siihen lisätään uusi 2 ja 4 momentti ja 2 momentti siirretään 3 momentiksi ja 3 momentti 5 momentiksi. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa, että 2 momentin 1 ja 2 kohtien viittaussäännökseen tehdään tarkistukset.

9 §. Todistajankuulustelu tuomioistuimessa.

Ehdotetussa 1 momentissa säädetään siitä, että jos todistaja kieltäytyy esitutkinnassa antamasta kertomusta, hänen kieltäytymisensä peruste voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Jollei pätevää perustetta ole, tuomioistuin voi velvoittaa todistajan antamaan kertomuksensa, jolloin todistajan kuuleminen toimitetaan tuomioistuimessa.

Valiokunta toteaa, että momentissa kysymys on esitutkintakuulustelusta, joka poikkeuksellisesti toimitetaan tuomioistuimessa. Säännöksen taustalla on se, että saadaan tuomioistuimen ratkaisu todistamisvelvollisuuden käsillä olemisesta, ja se, että jos todistaja tuomioistuimen kannasta huolimatta aiheettomasti kieltäytyy edelleen todistamasta, tuomioistuin voi, toisin kuin esitutkintaviranomainen, käyttää pakkokeinoja todistajaa vastaan. Todistamisvelvollisuus tuomioistuimessa on sinänsä sama kuin tavanomaisessa esitutkinnassa.

9 luku. Esitutkinta-aineisto

4 §. Kuulustelutilaisuuden tallentaminen todisteena käyttämistä varten.

Pykälässä säädetään esitutkintakuulemisen tallentamisesta todisteena käyttämistä varten. Säännös liittyy ehdotetun OK 17 luvun 24 §:n 3 momentissa säädetyn esitutkintatallenteen hyödynnettävyyteen todisteena. Koska valiokunta ehdottaa sanottua momenttia muutettavaksi, 4 §:n 4 momenttiin tulee tehdä vastaavat muutokset.

Muutettavaksi ehdotetun 4 momentin mukaan mitä pykälän 1—3 momenteissa säädetään kuulustelusta ja sen tallentamisesta, sovelletaan myös 15—17-vuotiaaseen asianomistajaan, joka on erityisen suojelun tarpeessa ottaen huomioon etenkin hänen henkilökohtaiset olosuhteensa ja rikoksen laatu, seksuaalirikoksen 15—17-vuotiaaseen asianomistajaan, joka ei halua tulla oikeudenkäyntiin kuultavaksi sekä seksuaalirikoksen 18 vuotta täyttäneeseen asianomistajaan, jos kuuleminen oikeudenkäynnissä vaarantaisi hänen terveytensä tai aiheuttaisi muuta vastaavaa merkittävää haittaa.

Lakivaliokunta korostaa säännöksen tärkeää merkitystä. Sen 2 momentissa nimittäin turvataan epäillyn tai hänen avustajansa vastakuulusteluoikeuden toteutuminen esitutkintavaiheessa. Ilman asianmukaisesti varattua mahdollisuutta vastakuulusteluun OK 17 luvun 24 §:n 3 momentissa säädetty kuva- ja äänitallenteen käyttäminen todisteena pääkäsittelyssä ei ole mahdollista. Kun yli 15-vuotiaiden seksuaalirikosten asianomistajien kuuleminen toteutetaan osittain esityksen mukaisesti, on varsin todennäköistä, että muun muassa kysymys siitä, mitä voidaan pitää vastaajan kuulusteluoikeuden ”asianmukaisena toteuttamisena”, nousee oikeuskäytännössä esiin toisella tavalla kuin tähän mennessä. Tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää kiinnittää asiaan huomiota esitutkintakäytännöissä.

Vastakuulusteluoikeuden tehokas käyttäminen riippuu myös varsin suuresti siitä, millaisten tietojen varassa kuulemisoikeutta käytetään. Mikäli vastaajalle ei esitutkinnassa varata mahdollisuutta esittää asianomistajalle kysymyksiä jo varsin kattavan aineiston pohjalta, vastakuulusteluoikeuden käyttäminen ei muodostu tehokkaaksi. Näistä tilanteista voidaan esittää vaikeasti ratkaistavissa olevia väitteitä, jotka voivat jopa johtaa syytteen hylkäämiseen.

6. Laki pakkokeinolain muuttamisesta

7 luku. Takavarikoiminen ja asiakirjan jäljentäminen

3 §. Takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot.

Pykälää ehdotetaan muutettavaksi niin, että takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot vastaavat lähtökohtaisesti sitä, mitä OK 17 luvussa säädetään tuomioistuimessa noudatettavista todistamiskielloista ja vaitiolo-oikeuksista.

Ehdotetun pykälän 1—3 momentissa olevat rajoitukset ovat yleisiä, eikä niitä ole sidottu takavarikkoperusteeseen (todisteena käyttäminen, oikealle omistajalle palauttaminen, menettämisseuraamuksen turvaaminen). Sen takia 4 momentissa säädetään erikseen, että oikealle omistajalle palauttamiseksi esine kuitenkin voidaan takavarikoida.

Voimassa olevassa PKL:n 7 luvun 3 §:ssä kielletään takavarikoiminen ja jäljentäminen todisteena käytettäväksi eräissä tapauksissa. Entiselleen jäävän takavarikoimista koskevan perussäännöksen eli PKL 7:1:n, johon PKL 7:3:ssä säädetään rajoituksia, mukaan esine, omaisuus tai asiakirja voidaan takavarikoida, jos on syytä olettaa, että sitä voidaan käyttää todisteena rikosasiassa, se on rikoksella joltakulta viety tai se tuomitaan menetetyksi. PKL 7:1 yhdessä nykyisen 3 §:n kanssa tarkoittaa sitä, että 3 §:ssä säädetyt rajoitukset eivät koske takavarikoimista sillä perusteella, että kohde on oletettavasti viety joltakulta rikoksella taikka että tuomioistuin oletettavasti julistaa sen menetetyksi.

Ehdotetun 4 momentin sanamuodosta seuraa, että pykälässä säädetyt takavarikoimiskiellot koskisivat myös tapauksia, joissa on syytä olettaa, että asiakirja tai muu luvun 1 §:ssä tarkoitettu kohde tuomitaan menetetyksi. Tällainen rajoitus ei ole asianmukainen. Valiokunta ehdottaa, että pykälän 4 momenttia täydennetään niin, että takavarikoiminen on mahdollista paitsi rikoksella viedyn esineen palauttamiseksi myös siksi, että esine oletettavasti tuomitaan valtiolle menetetyksi.

Valiokunta on edellä ehdottanut 1. lakiehdotuksen 17 luvun 12 §:n muuttamista niin, että siihen lisätään uusi 2 ja 4 momentti ja 2 momentti siirretään 3 momentiksi ja 3 momentti 5 momentiksi. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa, että 3 momentin 1 ja 2 kohtien viittaussäännökseen tehdään tarkistukset.

15. Laki keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja yleissopimuksen soveltamisesta annetun lain 2 §:n muuttamisesta

Lain 2 §:n 2 momenttia on muutettu lailla 303/2014 siten, että viittaus kohdistuu kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain (4/1994) 15 §:n 4 momenttiin (HE 213/2014 vp, s. 76). Sama oikaisu on ehdotettu tehtäväksi myös nyt käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä. Lakiehdotuksen johtolausetta on tämän vuoksi muutettava ("2 momentti, sellaisena kuin se on laissa 303/2014").

20. Laki sähköisen viestinnän tietosuojalain 13 f ja 33 §:n muuttamisesta

Sähköisen viestinnän tietosuojalaki on kumottu ja korvattu tietoyhteiskuntakaarella (917/2014). Uudessa laissa on ensiksi mainitun lain muutettavaksi ehdotettuja 13 f ja 33 §:ää vastaavat säännökset 151 §:n 1 momentissa ja 316 §:n 5 momentissa (HE 221/2013 vp, s. 155 ja 225). Tietoyhteiskuntakaari on tullut voimaan 1.1.2015. Siksi valiokunta ehdottaa, että 20. lakiehdotus hylätään ja korvataan uudella lakiehdotuksella (laki tietoyhteiskuntakaaren 151 ja 316 §:n muuttamisesta, uusi 29. lakiehdotus).

22. Laki mielenterveyslain muuttamisesta

Ehdotuksen mukaan mielenterveyslaissa ei enää säädetä pelkästään syytetylle tehtävästä mielentilatutkimuksesta vaan — koska mielentilatutkimus voidaan nykyisin tehdä myös jo esitutkintavaiheessa — epäillylle tai syytetylle tehtävästä mielentilatutkimuksesta. Tämän vuoksi muun muassa mielenterveyslain 17 §:ää ehdotetaan muutettavaksi. Eduskunta on kuitenkin hyväksynyt jo aiemmin mainitun pykälän muuttamisen (HE 199/2013 vp; EV 37/2014 vp). Valiokunta ehdottaa tämän vuoksi 17 §:ään teknisiä muutoksia, joissa huomioidaan hallituksen esityksen antamisen jälkeen mielenterveyslakiin jo tehdyt muutokset. Tämä aiheuttaa tarpeen myös lain johtolauseen muuttamiselle.

27. Laki isyyslain 30 §:n 2 momentin kumoamisesta

Eduskunta on säätänyt uuden isyyslain (ks. HE 91/2014 vp), minkä myötä vuoden 1975 isyyslaki kumotaan. Uusi isyyslaki tulee voimaan 1.1.2016. Nyt käsiteltävä hallituksen esitys on tarkoitus saattaa voimaan saadun selvityksen mukaan myös 1.1.2016. Täten tarvetta 27. lakiehdotukselle ei ole, ja valiokunta ehdottaa sen hylkäämistä.

28. Laki keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen toisen lisäpöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja lisäpöytäkirjan soveltamisesta annetun lain 3 §:n muuttamisesta (Uusi 28. lakiehdotus)

Elokuussa 2014 on tullut voimaan laki keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen toisen lisäpöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja lisäpöytäkirjan soveltamisesta (300/2014). Lain 3 §:n 3 momentissa on vastaavantyyppinen viittaussäännös kuin edellä käsitellyssä 15. lakiehdotuksen 2 §:n 2 momentissa.

Mainitussa 3 §:n 3 momentissa viitataan OK 17 luvun 26 a ja 51 §:ään. Valiokunta ehdottaa, että viittaussäännös muutetaan koskemaan mainitun luvun 42 §:ää. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa uutta lakiehdotusta.

29. Laki tietoyhteiskuntakaaren 151 ja 316 §:n muuttamisesta (Uusi 29. lakiehdotus)

Valiokunta ehdottaa 20. lakiehdotuksen kumoamista edellä sen perusteluissa esitetyillä perusteilla. Siitä syystä valiokunta ehdottaa uutta lakiehdotusta, jossa muutettaisiin tietoyhteiskuntakaaren 151 §:n 1 momentin ja 316 §:n 5 momentin viittaukset kohdistumaan OK 17 luvun oikeisiin pykäliin.