Eläketurva ennen uudistusta
Kysymys työeläkejärjestelmästä tuli ajankohtaiseksi Suomessa 1950- ja 1960-luvun vaihteessa. Vuonna 1937 oli annettu Kansaneläkelaki (248/1937), joka oli tullut voimaan vuoden 1939 alussa. Kansaneläke oli1950-luvun lopulla oli suurimmalle osalle palkansaajista edelleen ainoa eläketurva. Eläkkeen suuruus oli parhaimmillaankin noin 30 prosenttia keskimääräisestä palkasta.
Työeläketurvaa oli julkisella sektorilla kehitetty pidemmälle kuin yksityisellä puolella. Valtion työntekijöiden eläkkeet olivat suhteellisen yhtenäisiä, sillä niitä oli yhdenmukaistettu viimeksi vuoden 1955 uudistuksilla. (Mm. lait
231/1955,
232/1955 ja
574/1955). Eläkkeiden tavoitetasoksi oli tullut 66 prosenttia loppupalkasta 30 vuoden palvelun jälkeen. Kunnalliset eläkkeet sen sijaan poikkesivat toisistaan sekä kuntien että eri ammattiryhmien välillä. Kunnallisen sektorin eläketurva oli kuitenkin suhteellisen kehittynyt verrattuna yksityisen puolen palkansaajien turvaan.
Yksityisen sektorin työeläkejärjestelyt olivat ruvenneet lisääntymään etenkin 1950-luvun loppupuolella. Työnantajat laativat eläkesääntöjä ja perustivat eläkesäätiöitä palkollisilleen. Eläkesääntö oli yksinkertainen tapa: yritykselle laadittiin eläkesääntö, jonka perusteella maksettiin eläkettä suoraan yrityksen kassasta.
Työnantajan oli mahdollista järjestää eläketurvaa myös käyttämällä vakuutuslaitosta, jolloin oli mahdollista valita avustus- tai eläkekassa tai vakuutusyhtiö. Järjestelyiden kattavuus oli kuitenkin alhainen: vain noin 20 prosenttia yksityisen puolen työntekijöistä kuului niiden piiriin. Yleensä eläkkeet oli suunnattu toimihenkilöille ja järjestelyt olivat työpaikkakohtaisia, työpaikkaa vaihtaessaan työntekijä menetti eläkeoikeutensa.