​Monarkian ja tasavallan perustelut

…Suomen presidentinvaalissa on asetettava vaatimus kokolailla korkealle, että puoluenäkökohdat eivät siinä saa tulla olemaan ratkaisevia muuta kuin siinä suhteessa, ettei sosialidemokraatti saa koskaan tulla tämän maan presidentiksi! (Santeri Alkio 12.7.1918)


Enemmistö tynkäeduskunnan kansanedustajista oli aluksi tasavallan kannalla, mutta vanhasuomalaisten mielet kääntyivät touko-kesäkuussa kuninkaanvallan kannalle. Valtiomuotokeskustelu käynnistyi 21.5. perustuslakivaliokunnan kokouksesta, jossa monarkistien ja tasavaltalaisten vastakkainasettelut olivat jo ylitsekäymättömiä.

Oikeistossa (RKP ja osa vanhasuomalaisista) suunniteltiin jopa kansanvallan kaventamista eli vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen remonttia. Toisen kamarin lisääminen eduskuntaan ja valtionpäämiehen vallan kasvattaminen kilpistyivät hallitusmuototaistelun käynnistyttyä pelkäksi aikeeksi.

Senaatin esitys hallitusmuodoksi (ASK 1917 II 2, III: HE 62) tuli eduskuntaan ensimmäiseen käsittelyyn 12. kesäkuuta. Esityksen mukaan Suomen itsenäistymisen yhteydessä oli tyydytty tasavaltaiseen hallitusmuotoon, koska rauhanomainen irtautuminen Venäjästä ei muuten olisi ollut mahdollinen. Tasavaltaisuus tulkittiin poikkeamaksi vuoden 1772 monarkistisesta valtiomuodosta. Tärkein monarkismia puoltava syy oli vakauden ja turvallisuuden takaaminen Suomen epävarmassa sisä- ja ulkopoliittisessa tilanteessa. Vallan keskittäminen kuninkaalle takaisi valtiovallan ”lujuuden, voiman, vakavuuden ja johdonmukaisuuden”.

Vaaleilla valittava presidentti tarkoittaisi edustuksellista epävarmuutta, joka oli ajanut nuoren demokratian kuilun partaalle. Samasta syystä monarkistit vastustivat uusia vaaleja kesällä 1918: kansakunnan parhaiden voimien oli huolehdittava hallitusmuoto sellaiseksi, että eduskunnan kokoonpanon muutokset eivät enää uhkaisi maan kehitystä.

Senaatin perusteluissa vedottiin myös saksalaiseen monarkiaan, jonka tuella punaisten kumous oli kukistettu. Monarkian valinta sinetöisi sotilaallisen ja taloudellisen yhteistyön, jolla Suomi sitoutui keväällä Saksan vanaveteen. Vahvistunut kansainvälispoliittinen asema mahdollistaisi myös aluelaajennukset Itä-Karjalaan. Senaatin hallitusmuotoehdotuksen esitellyt Paasikivi vetosi Suomen kansan historialliseen tehtävään heimoveljien vapauttamiseksi (PTK 1917 II 2).

Miksi sittenkin tasavalta?

Tasavaltalaisten johtohahmo K.J. Ståhlberg muistutti, että senaatti oli esittänyt samoille valtiopäiville tasavaltaista hallitusmuotoa itsenäistymisen yhteydessä. Yhteiskunnallinen tilanne oli puolessa vuodessa muuttunut, mutta hallitusmuotoa ei valittu hetkellisten olosuhteiden vaan kauaskantoisten näkymien perusteella. Kansa ei ollut vaihdettavissa; työväestön tarpeita oli tulevaisuudessakin kuunneltava. Ennen kaikkea hallitusmuotoratkaisun piti perustua luottamukseen ”omaa kansaa ja sen sisäistä ja ulkoista elinvoimaa kohtaan”. Kuninkaanvallan ongelmana oli myös se, että hallitsija olisi ulkopuolinen, kansalle vieras hahmo, joka ei välttämättä ansaitsisi suomalaisten luottamusta. Hallitusmuotokysymyksen ratkaisuksi Ståhlberg ehdotti kansanäänestystä. 

Maalaisliiton Santeri Alkion mukaan hallitusmuotoa tärkeämpää oli se, että hallitsijaksi saataisiin ”Suomen mies”. Kun kiistattomaksi hallitsijaksi ei ollut tarjolla ”miehiä, sukuja”, oli päätösvalta annettava kansalle. Kansallisiin tunteisiin vetoavassa puheenvuorossa selitettiin sisällissodan katastrofi ulkoisten vaikutteiden (bolševismi, kansainvälinen työväenliike) seuraukseksi. Myrkynkylvöä vastaan oli ryhdyttävä kansanvalistuksellisiin toimiin.

Senaattori Kyösti Kallio huomautti, että kapinaa kukistaneet talonpojat olivat taistelleet lujan tasavaltaisen hallitusmuodon eivätkä monarkismin puolesta. Tasavaltalaisten mukaan valintaa tehtiin menneen maailman tunkkaisen monarkismin modernin tasavaltaisuuden välillä. Lähetekeskustelun päätteeksi hallituksen esitys toimitettiin perustuslakivaliokuntaan (PTK 1917 II 2).

​Kuningas muttei kuningatarta

Kuninkaan tulee oikeutta ja totuutta vahvistaa, rakastaa ja varjella, mutta nurjuutta ja vääryyttä kieltää ja polkea. (HE 62, § 6)


Perustuslakivaliokunnassa hallitusmuotoesitykseen tehtiin muutoksia puuttumatta monarkian periaatteeseen, mikä oli pettymys valiokunnan puheenjohtaja Ståhlbergille. Vastalauseissa ehdotettiin esimerkiksi uusia eduskuntavaaleja (G. G. Rosenqvist, ruots.). Paasivuori kannatti lämpimästi, mihin Lauri Ingman kommentoi: ”…ed. Paasivuorta tuskin tyydyttäisi muu kuin kansankomissariaatin laatima hallitusmuotoehdotus”.

Hallitusmuotoesityksen mukaan Suomea oli hallitseva kuningas eikä kuningatar. Monarkian kannattaja Tekla Hultin (nuors.) ehdotti kruununperimyksen mahdollistamista naispuoliselle jälkeläiselle. Johtavien tasavaltalaisten (Ståhlberg, Alkio, Erkko, Kokko, Juutilainen, Pennanen, Vuorimaa) vastalauseessa ehdotettiin monarkian sijaan tasavaltaa (ASK 1917 II 2, III: HE 62 PeVM). Lyhyen keskustelun jälkeen esitys lähetettiin suureen valiokuntaan.

Suuressa valiokunnassa hyväksyttiin niukalla enemmistöllä (16–15) perustuslakivaliokunnan mietinnön mukainen ehdotus monarkistiseksi hallitusmuodoksi. Ainoan vastalauseen esittäjä Ståhlberg tarjosi jälleen tasavaltalaisten vaihtoehtoa. Polveilevassa yleiskeskustelussa kerrattiin aikaisempia kantoja. Monarkistien ääripäinä voi pitää vapaaherra R.A. Wredeä (ruots.), jonka mukaan elo Suomessa oli aina perustunut neljälle kulmakivelle, evankelis-luterilaiselle uskolle, vapaalle talonpoikaistolle, eduskunnalle ja kuninkaanvallalle. Päätettäessä hallitusmuotoehdotuksen lopullisesta sisällöstä Hultinin ehdotus naispuolisesta vallanperijästä kaatui äänestyksessä 68–32. Joihinkin pykäliin tehtiin muutoksia, minkä johdosta asia palautettiin suureen valiokuntaan (PTK 1917 II 2).

Kolmannen ja ratkaisevan käsittelyn 7. elokuuta aloitti pääministeri Paasikivi ja äänessä olivat kaikki johtavat monarkistit ja tasavaltalaiset. Monarkistit tarvitsivat äänestyksessä 5/6 enemmistön, jotta hallitusmuotoesitys voitaisiin käsitellä samoilla valtiopäivillä kiireellisenä. Muussa tapauksessa asia siirtyisi lepäämään yli vaalien seuraavalle eduskunnalle. Keskustelua käytiin myös uusista vaaleista ja kansanäänestyksestä, joka oli Paasikiven mukaan huonoin vaihtoehto. Kiireelliseksi julistaminen kaatui 32 edustajan vastustukseen (75–32). Monarkistit olisivat tarvinneet vähintään 90 kannattavaa ääntä 108:sta (PTK 1917 II 2). Tappiotunnelmien sijaan asia saikin uuden käänteen heti seuraavan päivän täysistunnossa.