Perustelut
Direktiiviehdotuksen lähtökohtana on vaatimus kausityöntekijöiden
yhdenvertaisesta kohtelusta jäsenvaltion kansalaisten kanssa.
Kausityöntekijä saisi direktiivin perusteella
yhdenvertaiset oikeudet muun muassa työehtojen, yhdistymisvapauden
ja sosiaaliturvan osalta heti maahan tulosta lähtien. Valiokunta
pitää tärkeänä kausityöntekijöiden
aseman parantamista ja direktiivin pyrkimystä vähentää kausityöntekijöiden syrjintää
ja
kaltoin kohtelua. Direktiivillä vahvistetaan, että myös
kausityöntekijällä on oikeus lakisääteisiin
tai sopimusperusteisiin työehtoihin koskien palkkaa, työaikaa,
vuosilomaa ja yleensä työntekijän ja
työnantajan välisiä sopimusperusteisia
velvoitteita.
Direktiiviehdotuksen vaatimus kausityöntekijöiden
yhdenvertaisesta kohtelusta sosiaaliturvan alalla on kuitenkin Suomen
asumisperusteisen sosiaaliturvajärjestelmän kannalta
ongelmallinen. Työskentelyyn perustuvan sosiaaliturvan
osalta voidaan pitää selvänä,
että se kuuluu kausityöntekijöille vastaavin
perustein kuin muillekin työssäkäyville. Sen
sijaan muun sosiaaliturvan osalta on ongelmallista, ettei vakinaista asumista voitaisi
asettaa ehdoksi etuuksien saamiselle. Näin ollen Kelan
toimeenpanemat sosiaaliturvaetuudet tulisi myöntää kausityöntekijöille
samoin ehdoin kuin Suomessa vakinaisesti asuville. Lisäksi
terveyspalvelujen osalta yhdenvertaisuusvaatimus tarkoittaisi terveyspalvelujen
järjestämistä samoin asiakasmaksuin ja
muutoinkin samoin ehdoin ja samassa laajuudessa kuin kunnan vakinaisille
asukkaille.
Valiokunta on valtioneuvoston tavoin vastustanut yhdenvertaisuuden
ulottamista asumisperusteiseen sosiaaliturvaan silloin, kun työskentely
Suomessa on niin lyhytaikaista, ettei vakinaisen asumisen kriteerit
täyty.
Valiokunta pitää myönteisenä,
että Suomen neuvottelutavoitteena ollut asumisvaatimuksen säilyttäminen
on onnistunut perhe-etuuksien ja työttömyysturvan
osalta. Kukin jäsenvaltio voisi itse päättää,
sovelletaanko yhdenvertaista kohtelua perhe-etuuksiin tai työttömyysetuuksiin.
Direktiivi ei siis edellytä,
että kausityöntekijät saisivat Suomessa
oikeuden lapsilisään ja kotihoidon tukeen tai
automaattisesti pääsisivät työttömyysturvan
piiriin. Sen sijaan Suomen vaatimusta voimassaolevan sairausvakuutuksen asettamisesta
kausityöntekijän maahantulon ehdoksi ei hyväksytty.
Tällöin terveyspalvelut olisi sinänsä annettu
yhdenvertaisesti, mutta kustannukset olisi katettu työntekijän
sairausvakuutuksesta. Kun sairausvakuutusta ei saa vaatia,
terveydenhoidon kustannukset jäävät palveluja
antavan kunnan vastattaviksi.
Valiokunta huomauttaa, että yhdenvertaisen kohtelun
periaate ja sen suhde asumisperusteiseen sosiaaliturvaan on esillä myös
muissa maahantuloa ja työskentelyä koskevissa
direktiiveissä, joista osa on jo implementoitavina ja osa
vielä valmistelussa (mm. yhdistelmälupadirektiivi, yritysten
sisällä siirtyviä koskeva direktiivi). Myös
niihin sisältyy kysymys siitä, ettei vakinaisen
asumisen kriteeriä voitaisi enää pitää sosiaaliturvan
saamisen ehtona direktiiveissä tarkoitetuille henkilöille.
Valiokunta huomauttaa, että yksittäisten direktiivien
kautta tapahtuva asumisperusteisten etuuksien laajentaminen uusille
ryhmille on aiheuttamassa ratkaisua vaativia haasteita nykymuotoisen
sosiaaliturvamme sääntelylle sekä järjestelmän
taloudelliselle kestävyydelle.
Nyt käsiteltävä direktiivi on jo
saanut taakseen jäsenvaltioiden suuren enemmistön.
Direktiivi tuleekin vaatimaan muutoksia kansalliseen lainsäädäntöömme.
Valiokunta pitää tärkeänä, että kansallisessa
valmistelussa varaudutaan myös muiden valmistelussa olevien
eri direktiivien yhteisvaikutuksiin sosiaaliturvajärjestelmäämme.
Valiokunta toistaa myös tässä yhteydessä aiemman
kantansa, että direktiivejä implementoitaessa
kansallisessa lainsäädännössä tulee
säätää myös valtion
vastuusta ulkomaisen työvoiman terveydenhuollon kustannuksista
(StVL 4/2010 vp ja StVL 7/2010
vp).